maanantai 02. lokakuu 2017

Koiran elämää ♥

”MOIKKAMOI MAANANTAI & KAVERIT!

Se olen taas mä täällä. Toby the Tobymaisteri nääs. Murtsikkaikäinen ihanuus, joka tuossa muutama kuukausi sitten unohti kuulemma kaikki opetetut asiat. Paitsi sisäsiisteyden. Siinä mä olen pitäytynyt, että sisälle ei pissitä. Vähän hävettää ne keväiset lirutukset, mutta minkäs mä sille voin, kun olin silloin vielä ihan skidi. Nythän mä olen jo kulmakunnan kingi. Ainakin omasta mielestäni. Rambo-labbis välillä yrittää viedä kingeyttä multa, mutta mä ärähdän sille kun tavataan, niin eiköhän se pikkuhiljaa mene jakeluun.

Tällä hetkellä elämä on vähän kurjaa sen suhteen, että aamukinkut ja iltajuustot on pannassa. Herkut on liki kokonaan kielletty. Aloin pissaamaan taas sellaisia lasinsirpaleita muistuttavia kiteitä, jotka tekivät tosi inhottavaa. Sitten jouduin pissaamaan sellaiseen purkkiin ja sieltä ne lasinsirpaleet sitten löytyi. Nyt saan aamuin illoin kuivia nappuloita, joita toi mamma aina välillä liottaa vedessä, jotta saan tarpeeksi nestettä. Hei haloo, en mä ole enää vauvakoira. Että ei niitä napuja tarttis mua varten liottaa. Mä kyllä ihan tykkään niistä nappuloista ja tällä hetkellä ne menee herkuistakin. Koulutusnameistakin. Olen kova poika oppimaan kaikkea uutta. No kai nyt, kun tuossa oli vaihe, että hupskeikkaa – kaikki opittu katosi kuin paukku saharaan.

Niitten perusjuttujen lisäksi ollaan nyt kiinnitetty huomiota siihen, että mitä tarkoittaa odota. Musta on tullut vähän malttamaton. Jaksan kyllä istua kököttää ja odottaa, että saan luvan mennä ruokakipolle, mutta sitten muuten olen vähän sellainen ”kaikkihetitännemulle”-koiruus. Nyt olen taas malttanut istua ja odottaa, että kaulapanta kiinnitetään. Tuossa oli vaihe, että mä ryntäilin ja säntäilin uloslähtiessä. Ehkä tää mun murrosikä on menossa poispäin. Jollain tapaa mä nautin suunnattomasti siitä, että mun ei tartte olla se meiän perheen pomo. Vaikka alkuun olinkin aika kovapäinen, niin nyt olen vähän lepsuuntunut.

Meille saapui viime viikolla sellainen kamala painepesuria muistuttava hurinalaite. Tosin sieltä ei tule vettä. Mutta niin kova tuuli käy, että mun korvat meinas lähteä päästä. Voi olla, että sen hurinalaitteen sisään on muuttanut se hirmumyrsky-Maria. Sen lisäksi mä sain ikioman koulupöydän (toim.huom. trimmauspöytä). Ei tarvitse enää vessanpöntön kannen päällä kököttää kun mua kuivataan ja huolletaan. Se pöytä vaan on niin kertakaikkisen kamalan korkea, että meinasi alkaa pyörryttämään. Punkesin itseäni siitä äipän syliin muutamaan otteeseen, kunnes tajusin, että en mä sieltä pöydältä tipu.

Mutta se hurinalaite. Mä olin ihan varma, että kaljuunnun kokonaan kuivausoperaatiossa. Mutta ehei, se teki mun fledasta oikein ihanan tuuhean. Ja ihan ältsin nopeasti. Noi ihmiset ei malta olla nuuskuttelematta mua :) Mä otan vaan lungisti ja nautin huomiosta. Meillä on äiskän kanssa uusi harrastus, johon toi hurinalaite liittyy. Siis sen lisäksi, missä me pötkötetään sängyssä komeus- ja kauneusunillamme vieri vieressä (niin ei se hurinalaite siellä mukana kuitenkaan ole :D). Me kuulemma ollaan otettu mun turkinhoito yhteiseksi harrastukseksi. Jossa kuulemma pitäisi puhaltaa johonkin yhteiseen hiileen. No jossain kuitenkin menee raja, kuten tassutakkujen selvittämisessä. En ole yhtään yhteistyökykyinen, kun kyseessä on tassutakut.

Mulla on meneillään vielä tää takkuikä, kun vauvakarva muuttuu isojen poikakoirien karvaksi ja jollei mua harjaa päivittäin, niin olen yksi iso huopapallo. En tiedä mitä toi äiti sillä tarkoitti, että ei edes ehdi kissaa sanomaan, kun takkuja syntyy. Toivottavasti se ei tarkoita sitä, että meille olisi tulossa kissa! Huh, painajaismainen ajatus. Jostain pikkusiskosta toi äiti jaksaa vaahdota. Sanoo iskälle, että siinä ne kaksi koiraa menee missä yksikin. Mut mä olen isimiehen kanssa sitä mieltä, että mussa on kyllä tarpeeksi.

Muuten elämä lutviutuu oikein kivasti. Mä sain pari uutta kerrosta telmimistilaa, kun muutettiin heinäkuun lopulla. Menee kuulkaa ihan porrastreenistä, kun suhailee alhaalta ylös. Välillä yritän päästä kellarista yläkertaan sylikyydillä, mutta useimmiten joudun itse kävelemään. Palvelusväki ei ihan aina hiffaa mun kingeyttä ;) Olohuoneen ison ikkunan edessä mulla on harmaa nojatuoli, jossa päivystän parikin tuntia kerrallaan. Kaikki pihaan tulijat haukun, kunnes kuulen ”riittää”. No joo, sen jälkeenkin ehkä haukahdan vielä varmuuden varalta pari kertaa. Naapurin Nellan mennessä ohi päästän sellaisen kurkkuvingahduksen ja juoksen ulko-oven eteen. Feikkaan, että olis pisuhätä ja pitää päästä ulos. Ja mä vaan haluan Nellaa katsomaan, kjäh kjäh :)

Iltaisin mua vähän ärsyttää, kun nää kaks katsois telkkaria. Puoli kympin maissa viimeistään menen komentamaan sohvan viereen, että nyt nukkumaan. 99,9% mua ei tässäkään asiassa kuunnella, vaan jään sohvan viereen nukkumaan. Sitten kun ne rymistelee yläkertaan makkariin ne yleensä kantaa mut sinne nukkuvana. Paitsi kerran. Silloin tapahtui niin iso vääryys, että korkeimpaan koiraoikeuteen meinasin tehdä valituksen. Heräsin yöllä. Ihan pilkkopimeästä. Seuranani vain haamut ja aaveet. Olin kellarissa. Hyvin äkkiä hiffasin, että äiskä ja isimies oli lähtenyt nukkumaan ilman mua.

Hipihiljaa hiivin yhdet rappuset ylös ulko-oven eteen. Ulko-ovesta kajasti vähän vienoa valoa. En uskaltanut jatkaa matkaa. Haukuin kuin viimeistä päivää peloissani, kunnes pelastaja saapui. Hyppäsin ison loikan isimiehen syliin, joka kantoi mut sänkyyn. Parkkeerasin äiskän viereen ja laitoin pääni äidin tyynylle. Siinä mun paikkani on ♥ Mut hei, ennen kuin menee ihan mamoiluksi, niin mä annan puheenvuoron tuolle äipälle. Sillä on jotain asiaa. Ollaan kuulolla! Love, peace & chicken grease, Toby”

 No niin, hän on puhunut :) Täytyy sanoa, että ei olisi enää elämää ilman koiraa. Elämää ilman tuollaista Cottonia. Ollakin kuinka murrosikä päällä ja suuritöinen turkki tahansa. Lauantaina puunasin koirulia neljä tuntia ja se, jos mikä on terapeuttista. Aivojen nollausta parhaimmillaan ja mikä parasta – näkee kättensä työn tuloksen. Ollakin, että ensimmäisen ulkoilulenkin jälkeen sai jo käydä huuhtelemassa masun ja tassut. Se, missä jossain vaiheessa meinasin jo tarttua saksiin (heh, tämä parturointifetissi yltää näköjään lemmikkeihinkin omien hiusten lisäksi :D), haaveilen nyt toiselle täyspitkästä turkista. Onneksi Toby on oppinut nauttimaan turkin hoitamisesta tai lähinnä harjaamisesta. Kuivaajalle kyllä vielä näytetään hampaita, mutta hitaasti hyvä tulee :)

IHANAA ALKANUTTA VIIKKOA,

 


4 Responses to “Koiran elämää ♥”

  1. Sanna sanoo:

    Voi hellanduudelis,kun hän on suloinen!En saisi suustani järjen sanaa,kun tuollainen nassu olisi vastassa:)

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos Sanna,

      hänhän on niin suloinen, että välillä on joutunut skarppaamaan komentamisen kanssa ♥ Suklaasilmät kun vievät helposti mennessään ja täytyy myöntää, että Toby tietää mistä naruista vedellä ja millä ilmeellä :)

      Ihanaa tiistaita (aurinko taitaa näyttäytyä seuraavan kerran ensi vuoden puolella…lie minne kadonnut ;))!

  2. Tiina sanoo:

    Syysterkkuja Tobylle! Koitetaan kestää nämä syksyn kurakelit ja lehtiröhnät! Kyllä Coton de Tulear on niin hauska ja valloittava rotu ettei mekään voitaisi kuvitella elämää ilman meidän hassulaista.Kuulosti niin tutulta nuo touhut. Vaikka turkin huolto viekin aikaa.Taitaa mennä meidänkin ostoslistalle tuo ”hirmumyrsky Maria-hurinalaite”. :D Ihana uusi koti teillä myös!

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos Tiina ja terkkuja sinnekin cottoselle ♥

      Juu, nyt on vähän haastavat kelit, mutta aika aikansa kutakin. Saapa ainakin meidän pikkuinen jästipää treeniä pesujen ja kuivausten suhteen ;)

      Kiitos, tää koti tuntuu kyllä niin ihanalle – viihdytään kaikki :)

      Ihanaa tiistai-iltaa ja haukulle rapsutuksia!

Kommentoi