keskiviikko 30. elokuun 2017

Kuka minä olen?

HEISSULIVEI IHANAT!

Piti kirjoittamani tänään teille taivaallisten uunibataattien ohje, mutta säästetään se huomiselle…

Kuten on käynyt ilmi, niin loppukesäni on ollut aikamoista analysointia. Itsensä tutkimista ja tiettyjen asioiden kyseenalaistamista. Sitä on aina välillä havahtunut siihen, että elämä on kokenut yhtäkkiä monenmoisia muutoksia. Eikä vähiten elämäni äitinä. Lasten kasvaessa sitä on yhtäkkiä huomannut, että se oma aika, mitä aiemmin ehkä odotti ja toivoikin ei välttämättä ole niin auvoista kuin minkälaista sen kuvitteli olevan. Osaltaan siksi, että on heittäytynyt tuohon kunniatehtävään nimeltä äitiys vähän liian täysillä.

Sitä on tullut kysyttyä itseltään, että onko tullut luovuttua liian monista asioista matkan varrella ollakseen parempi äiti. Osasta omista harrastuksistaan ja sosiaalisista kuvioistaan, jotta voisi olla enemmän läsnä. Kuskata sen sijaan lapsia sinne harrastuksiin kuin käydä itse niissä. Pelata lasten kanssa korttia sen sijaan, että näkisi ystäviä. Oltua tietyllä tapaa se suorittajaäiti, joka soimaa välillä itseään eineksien käytössä kiireen keskellä. Oltua tietyllä tapaa se marttyyri, joka uhrautuu perheen puolesta. Onko väärin, että on laittanut lapset ja perheen ykkössijalle?

Ei todellakaan. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna tässäkin asiassa kultainen keskitie olisi ehkä ollut se paras tie. Näin koulujen alettua olen huomannut yhä useammin, että kulutan aikaa iltaisin kotona. Yksin. Osaamatta tehdä mitään. Muuta kuin odottaa niitä lapsia kotiin seiskan maissa. Johanna tuossa Mikään ei ole ikuista -postauksessa otti erään asian esiin, josta on tehnyt mieleni kirjoittaa aiemminkin.

Kiltin tytön syndrooma. Tunnistan sen itsessäni. Tosin viime vuosina olen tietoisesti opetellut siitä pois. Tai ainakin yrittänyt opetella vähemmän kiltiksi. Helppoa se ei ole. Olen nimittäin aina ennen laittanut muiden hyvinvoinnin omani edelle. Edelleen olen sitä mieltä, että lasten hyvinvointi tuleekin ekana, mutta samalla olen myös sitä mieltä että kun äiti voi hyvin niin koko perhe voi hyvin. Olen välillä kantapään kautta opetellut sanomaan ei ja toisaalta oppinut myös jakamaan vastuuta ja taakkaa.

Kuka minä olen? Vaikka olen äiti ja vaimo, olen vihdosta viimein sisäistänyt sen, että olen myös nainen. Ihminen nimeltä Maria, joka myös yksilötasolla haluaa elää elämänsä onnellisena. Olen uskaltanut kyseenalaistaa sen, että tuleeko se oma onni siitä, että tekee muut onnelliseksi. Välillä oman onnellisuutensa kustannuksella. Tajunnut, että ei se välttämättä olekaan näin. Kiltteys äitinä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meillä olisi rajoja ja auktoriteettia. Ensisijaisesti olen tytöillemme rajat ja rakkauden antava äiti, mutta myös toivottavasti ystävä. Kiltin tytön syndroomaan kuuluu se, että välttää konflikteja. Välillä harmikseni huomaan kyllä antavani lapsille periksi, jotta säästyttäisiin draamalta.

Tiedän olevani niin hemmetin epäitsekäs ja se välillä kiukuttaa. Elokuun analysointien myötä olen tullut tulokseen, että kyllä mullakin on lupa olla minä. Just sellaisena kuin olen. Jos on paha päivä, niin se saa näkyä. Lapsille saa korottaa välillä ääntään eikä miehenkään kanssa tarvitse aina olla samoilla linjoilla. Saa väsyä ja saa näyttää tunteensa. Saa olla omia menoja, ilman että ajattelee että se on perheen yhteisestä ajasta pois. Pääasia, että saa olla oma itsensä. Pääasia, että on onnellinen. Sehän tässä elämässä loppupeleissä on se homman nimi.

Joten innolla odotan ensi viikolla alkavaa uutta elämää; viikkorytmiä, joka tasapainottaa arkea. Tietoa siitä, että kolmena aamuna viikossa saan lähteä ovesta ulos töihin. Toivottavasti tuntematta syyllisyyttä siitä, että mitenköhän ne lapset siellä kotona pärjää. Ehtivätkö kouluun ja osaavatko ottaa välipalaa kotiin tullessaan. Meillä on kyllä ollut siitä ihana tilanne, että lasten ei ole juurikaan tarvinnut lähteä kouluun yksin tai olla pitkiä päiviä yksin kotona. Siitä olen suunnattoman kiitollinen ja tiedän olevamme sen suhteen etuoikeutettuja. Ensin viettivät koulun jälkeen aikaa täällä mummulassa ja sittenhän itse pidin kotitoimistoa vuoden ajan. Mutta nyt tähän tulee muutos. Ja hei, jo on aikakin! Lasten itsenäistymisenkin kannalta erittäin hyvä juttu.

Työkuviot kun saan kuntoon, niin sitten on aika laittaa sosiaaliset suhteet kuntoon. Ystävien kanssa nauretaankin välillä, että siinä missä aiemmin istuttiin kahvilla juttelemassa kasvotusten, käy messengeri nyt kuumana. Ei hyvä. Parin viikon päästä tulee minireissu sielunsiskojen kanssa tarpeeseen. Omaa aikaa, sitä kaipaan. Enkä välttämättä tarkoita niitä yksinäisiä hetkiä kotona, vaan irtiottoa siitä kaikesta. Ruoanlaitosta, pyykinpesusta, koiran ulkoilutuksesta. Niistä jutuista, joita olen kynsin hampain pitänyt itselläni. Hölmönä. Salikorttikin on ehtinyt näivettyä tuolla salikassissa jo tovin. Musta tuntuu, että tälle äipälle tekee ihan hyvää käydä vetämässä jälleen vähän jumirautaa. Tuulettamassa päätään ja päästä ihmisten ilmoille 🙂

Onko siellä muilla samanlaisia tuntemuksia lasten kasvaessa? Oletteko joutuneet kysymään itseltänne, että kuka minä olen? Vai onko tämä identiteettikriisi vain allekirjoittaneella? 😀 Täytyy sanoa, että nämä tunteet tavallaan vähän myös pelottavatkin. Pelottavat sen takia, että sitä huomaa pitävänsä napanuorasta kaksin käsin kiinni. Vaikka sisäinen ääni sanoo, että nauti – lähde ulos ja elä täysillä. Nyt kun siihen vihdosta viimein olisi mahdollisuus ♥ Äitiys tai vaimous ei poissulje mahdollisuutta olla juuri minä. Sen kun tässä pikkuhiljaa oppisi.

KESKIVIIKKOTERKUIN,


23 Responses to “Kuka minä olen?”

  1. Nina sanoo:

    Voi kuinka tuttuja ajatuksia käyt läpi! (kuuluu ikään) Itsekin noita olen pohtinut aikoinaan, luonnollisesti potien huonoa omaatuntoa. Itse sitten lopulta silloin aikoinaan päädyin siihen ratkaisuun, että kun äiti on onnellinen, koko perhe voi hyvin. Äidin onni ei ole muilta pois vaan se on rikkaus joka heijastuu kaikkeen. Sulla on täysi lupa olla sinä ja elää, nauttia ja unelmoida omaa elämääsi ilman (tää on tyhmä sana, mutta) uhrautumista. Joten, ”Anna mennä Anna” ja höllää vähän.
    Sitä paitsi; naisen malliahan sinä tytöillesi juuri nyt rakennat, awink awink.

    Ps Nykyäänhän omat lapseni ovat jo maailman tuulissa ja voidaan todeta, että vaikka äiti vähän enemmän hölläsi sitä pipoaan niin kaikki meni silti ihan hyvin.

    🙂

    Mukavaa keskiviikkoa!

    • Maria sanoo:

      Heippa Nina

      ja hei kiitos, ihana kuulla, että tämä kuuluu ikään <3

      Tuo oli hyvin sanottu tuo "Äidin onni ei ole muilta pois...". Näin se pitää jatkossa ajatella.

      Mä annan kuule nyt mennä 😀 On Tallinnan risteilyä ja vaikka mitä. Balanssin vuoksi sitten vietän kotisohvalla aikaa miehen kainalossa 😉

      Ihanaa sunnuntai-iltaa <3

  2. Riina sanoo:

    Kyllä vaan itseni tekstistäsi löysin! Aivan samanmoisia aatoksia ja vaihe täällä. Sellaisenkin olen huomannut, että ennen lapsia -elämänvaiheen ystävien kanssa en monenkaan kanssa ole enää oikeasti samalla aaltopituudelle…ollaan tahoillamme ja elämämme seurauksena ns. kasvettu eri suuntiin ja kiinnostuksenkohteet ovat muuttuneet. Nyt on sitten ollut havahduttavaa ymmärtää, että olen ainakin osittain YKSINÄINEN, kun olisi lasten kasvettua aikaa ja energiaa enemmän omille jutuille. Edessä saattaa siis olla uusien ystävien etsintä…eikö niitä ole SPR:llä esim. kuvioita tähän…Vielä kun uskaltaisi alkaa toimia, tuntuu niin oudolta…

    • Maria sanoo:

      Moi Riina

      ja hei ihanaa, etten ole näiden ajatuksien kanssa yksin <3

      Täällä sama juttu, muutama ystävä ennen lapsia on pysynyt mukana, mutta muut ovat jääneet. Uusia ystäviä toki on matkan varrella tullut, mutta huonosti olen viime vuosina pitänyt yhteyttä (siis aivan oma vika).

      Nyt olen sopinut ystävätreffejä syyskuulle ja tuntuu kyllä hyvältä, että saa sosiaalisen elämän vauhtiin. Ehkä silloin ei tunnu niin yksinäiseltä niinä iltoina, kun mies on työreissussa ja lapset kavereiden kanssa.

      Sepäs se, ei tällä iällä oikein enää löydä uusia ystäviä...mä löysin muutaman sielunsiskon instagramista ja oltiin sokkotreffeillä kolmisen vuotta sitten. Nyt lähdetään jo kolmatta kertaa Tallinnaan yhdessä 🙂

      Suloista sunnuntai-iltaa <3

  3. Hannah sanoo:

    Pitkästä aikaa pakko kommentoida 🙂 Huh kuinka tuttua, melkein joka sana! Varmasti kuuluu monella tapaa tähän ikään (omaan ja lasten), koska samoissa lukemissa ollaan. Paljon on tosiaan noita asioita tullut viime aikoina mietittyä, ja uskoisin että olen ehkä jo vähän voiton puolella. Silti en usko että mitään tekisin eri tavalla; ei minuakaan ole kukaan estänyt olemasta ”itsekkäämpi” lasten ollessa pieniä, oma valinta on ollut keskittyä muihin. Mutta samalla huomaan, että lasten ollessa jo tämän ikäisiä, on syytäkin vaatia heiltä enemmän asioita. Mutta hiljokseen tässä opetellaan uutta elämänvaihetta, ja onneksi olenkin löytynyt vanhoja ja uusia harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita vain minulle itselle. Ja eikös teinien vanhemmille olekin perusohjeenakin hankkia huumorintaju ja oma elämä 🙂 Mutta välillä kyllä iskee hurja haikeus, ei mikään harrastus silti vedä vertoja omalle perheelle ja siitä huolehtimiselle…

    • Maria sanoo:

      Moikka Hannah

      ja ihanaa, kun pitkästä aikaa kommentoit <3 🙂

      Hei just näin, olen miettinyt sitä, että uusia harrastuksia pitää löytää. Lähteä ulos eikä kököttää sohvannurkassa 😀

      Hih, ihana tuo ohje teini-ikäisten vanhemmille. Huumoria kyllä välilä tarvitaan...

      Sehän se on kun musta tuntuu, että meihin äiteihin on sisäsyntyisesti luotu se geeni huolehtia omasta perheestä. Sitä on vaikea höllätä ja ottaa etäisyyttä.

      Suloisia sunnuntai-iltaterkkuja sinne <3

  4. Seija sanoo:

    Hei Maria!

    Olen ihan erilaisessa elämäntilanteessa, mutta sanasi osuivat johonkin syvästi. Todella hieno kirjoitus, avoin, rohkea, ja hyvin sydämeen käyvä. Sinua vähän seuranneena, uskaltaisin sanoa, tämä vaihe ei tule kestämään kauaa, kunnes jalostat siitä jotain aivan ihanaa, uutta ja innostunutta. Tsemppiä ja lämpöä syksyysi!

    Terkuin taas,
    Seija

    • Maria sanoo:

      Moi Seija,

      ja hei kiitos kaunis <3

      Ja kiitos rohkaisusta, kyllä tämä oma aika vielä eduksi käännetään 🙂 Töitä, ystäviä ja harrastuksia. Perhe toki aina ykkössijalla <3

      Kiitos ja samoin sinne, lämpimiä syyspäiviä <3

  5. Katarina sanoo:

    Kiitos ihanasta blogista! Ollaan samanikäisiä ja lapsetkin taitavat olla samanikäisiä. Ainoa ero on se, että sain iltatähden vielä 40 vuotiaana,joten koko homma on pitänyt aloittaa alusta. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Silti monen kotivuoden jälkeen mieleni tekee palata työelämään ja aikuisten pariin. Alussa vain osa-aikaisesti. Kyllä ne isätkin osaa perhettä pyörittää ja isommille tekee ihan hyvää oppia omatoimisiksi. Eli normaalit ajatukset sulla! Kun äiti voi hyvin niin koko perhe voi hyvin! Mukavaa syksyn jatkoa sinulle ja perheellesi!

    • Maria sanoo:

      Heippa Katariina

      ja kiitos sinulle <3

      Mulla oli myös sama juttu, että lasten kanssa oli kiva olla kotona, kun olivat pienempiä, mutta silti sitä kaipasi töihin. Sehän se onkin, että meidän äitien pitäisi antaa isille mahdollisuus. Eikä pitää itse kiinni niistä totutuista "äidille kuuluvista töistä" 😀

      Sinne myös ihanaa syksyä ja aurinkoisia päiviä <3

  6. Tiia sanoo:

    Tuo lause tiedän olevani niin epäitsekäs että välillä kiukuttaa jäi mieleeni. Tämän tunnistan itsessäni , luulen että tämä johtuu siitä että toinen osapuoli on niin dominoivaa sorttia että ajaa omia asioitaan läpi taitavasti manipuloiden hinnalla millä hyvänsä. Olen nyt 50+ ja vatsa viime vuosina olen tajunnut tämän seikan.

    • Maria sanoo:

      Moikka Tiia

      ja voi ei, voimia sinne 🙁

      Meillä ei onneksi johdu siitä, että toinen olisi dominoivaa sorttia tai manipuloisi. Lähinnä aina patistaa minua tekemään omia juttuja, mutta en osaa lähteä niitä tekemään 🙂 Lasten suhteen tuo epäitsekkyys menee itselläni aivan liiallisuuksiin 😀

      Aurinkoisia syyspäiviä sinne <3

  7. KastehelmiB sanoo:

    Tuttua pohdintaa ja ajatuksia. Lapseni ovat jo maailmalla, mutta silti he tahtovat mennä elämässä kaiken edelle – edelleen. Huolehtimisesta pois oppiminen on vaikeaa. Yritän itse muistaa, että ellen itse pida itsestäni huolta, niin ei sitä tee kukaan muukaan. Niinpä vuosia sitten päätin, että jokaisesta viikosta pyhitän hetken (lyhyt tai pitkä)itselleni, teen juuri sitä mistä saan voimaa ja energiaa. Voimia!

    • Maria sanoo:

      Heipsan

      ja hei niin ihana kuulla, että en ole yksin näiden aatosteni kanssa <3

      Juuri näin - huolehtimisesta poisoppiminen on juurikin se, mikä tuottaa itselleni päänvaivaa. Kun sitä on tehnyt niin monta vuotta, niin ei osaa höllätä tahtia. Oma vikani 🙂

      Ihana tuo päätöksesi, taidan kokeilla samaa 🙂

      Suloista sunnuntai-iltaa <3

  8. Minna sanoo:

    Ai että, kuulostaa tutulta! Minunkin on pitänyt opetella ottamaan itselleni aikaa sekä käyttämään annettua aikaa. Sitä kun on saanut lahjaksi äitiyden, tekee kaikkensa perheen eteen ja heidän hyväksi, jopa miehen menot meni edelle. Omat menot ja jutut oli niitä joita ei silloin pitänyt aiheellisina. Sitten tuli aika kun talo huuteli tyhjyyttä. Mutta onneksi opin kuin opinkin liikkumaan ja taisinpa silloin löytää nämä blogit jotka auttoivat ns. yksinäisyyteen. Noista sun ihanista kommentoijista löytyy tutulle kuulostavaa tekstiä. ❤️

    • Maria sanoo:

      Heippa Minna

      ja hei ihana kuulla, että selvisit tästä vaiheesta, jota käyn läpi <3

      Niinhän se on, että ei kukaan tule hakemaan täältä sohvannurkasta ylös ja harrastuksiin vaan se on itse lähdettävä ulos 🙂 Onneksi meillä on tuo koiruus, joka vielä antaa paijailla ja vaatii huomiota. Pehmeä laskun "tyhjän sylin syndroomaan" 😉

      Suloista sunnuntai-iltaa <3

  9. Tiina sanoo:

    Täällä yksi täysin samassa veneessä oleva… Tytöt 10 ja 8,5 v. Nyt alkaa olla aikaa itselleen, mutta samalla hirveä pelko jäytää takaraivossa: kohtahan nuo jo haistattelevat äidilleen ja sitten heti kohta muuttavat pois 😀 Tässä yrittää hampaat irvessä miettiä, että onko tämä nyt sitten hyvä vai huono juttu, että lapset kasvavat.

    • Maria sanoo:

      Moikka Tiina

      ja ihana olla samassa veneessä kanssasi <3 Kyllä me selvitään 🙂

      Katos sehän se onkin, että toisaalta pitäisi laittaa kannat kattoon ja juhlia tätä uutta elämänvaihetta 😀 Mutta se ehkä vaatii nyt vähän totuttelua ensin.

      Apua, toivottavasti meillä ei tytöt ihan heti muuta pois. Mitä me tehdään sitten kaikella tällä tilalla. Toisaalta, sitten olisi vaihto-oppilaalle huone. Saisi taas jonkun, josta huolehtia ;D

      Ihanaa sunnuntai-iltaa <3

  10. Heidi sanoo:

    Hei Maria

    Teksti oli kuin suoraan minun kirjoittamaani. Samat ajatukset minullakin. Minulla samaikuiset lapset kuin sinulla ja olen huomannut saman. En oikein osaa tehdä mitään kun lapset ovat kavereilla tai harrastuksissa ja olen aina elänyt lasten ehdoilla ja jättänyt omatka jutut syrjään. Nyt kun olisi aikaa tehdä omiakin juttuja niin huomaa, että mitä sitä sitten tekisikään. Ystävien lapset on vielä pienempiä kuin omatkatoimisto joten heillä elämässä vielä eri tilanne. Ei oikein ole kavereita joiden kanssa näkisi ja kokisi. Mistä niitä uusia samanhenkisiä ystäviä voisi metsästää? Jostakin uusista harrastuksista?

    • Maria sanoo:

      Heissan Heidi

      ja hei, I feel you <3

      Ihan hassua, että yhtäkkiä on tällainen vaihe. Justhan sitä istui hiekkalaatikon reunalla ja nyt ne lapset huitelee keskenänsä ulkona. Ja itse istun sohvannurkassa 😀

      Meidän täytyy nyt vaan lähteä ulos ja harrastuksiin. Uskon, että sieltä niitä samanhenkisiä löytyy!

      Tsemppiä sinne ja ihania syyspäiviä <3

  11. Hanne sanoo:

    ihan samoja mietteitä täällä..meillä vielä toisen lapsen erityisyys. Nyt kun hieman jo helpottaa näiden koululaisten kanssa niin sitä on ihan ihmetyksissä, että mitä tekisi tai minne menisi, kun olisikin sitä niin kauan kaivattua omaa aikaa.. ei osaakkaan tehdä yhtään mitään. Ja tosiaan ihmissuhteet..on työkavereita, sisaria,naapurin tuttuja, pariskuntakavereita, muutama hyvä ystävä, joilla kuitenkin omat kiireensä jne..jotenkin nyt on havahtunut siihen, että ei olekkaan ketään sellaista/sellaisia, joiden kanssa voisi tehdä reissuja tms.Tässä iässäkin olisi vielä todella kiinnostavaa löytää uusia tuttavuuksia:) niinkuin edellinen kommentoija kyseli että mistä niitä voisi löytyä??

    • Maria sanoo:

      Moikka Hanne,

      ihana, että uskalsin kirjoittaa aiheesta – luulen että saadaan kaikki samassa tilanteessa olevat tsemppiä ja uskoa kohtalotovereista <3

      Sehän se onkin, että on paljon ystäviä, tuttuja, kavereita. Mutta kaikilla on myös se omakin elämä. Olen huomannut, että pitää vain ottaa kalenterit esiin ja sopia treffit 🙂

      Tuolla yllä kerroinkin, että itse treffasin instagramissa kolmisen vuotta sitten kaksi sielunsiskoa. Parin viikon päästä lähdetään jo kolmatta kertaa jokavuotiselle Tallinnan reissulle.

      Harrastuksista uskon löytäväni myös samanhenkisiä ystäviä. Pitäisi vaan löytää se oma juttu, harrastus joka olisi joku muu kuin lenkkeily tai salilla käynti.

      Suloista sunnuntai-iltaa sinne <3

  12. Maikku sanoo:

    Hei Maria,
    Tärkeitä ajatuksia sinulla! Vaikka itse en ole ihan samassa tilanteessa, niin pohdintojesi jyvään on helppo samaistua.
    Muutin alkuvuodesta pk-seudulle töiden takia ja uskoin ajasta tulevan heti maaginen. Nyt kevään ja kesän pyyhällettyä ohi, olen huomannut, etten antanut itselleni ja kaupungille sitä mahdollisuutta, joka voisi täydentää elämäni laatua. Arki-iltaisin sitä ei enää viitsikään lähteä sinne tänne tuonne, koska kohta pitää jo kuitenkin mennä nukkumaan. Viikonloppuisin sitä miettii, että jos nyt pikaisesti kävisi päiväaikaa pyörähtämässä vain jossain, ettei karvakaverin tarvitse olla yksin kotona. Ja nyt elokuun loputtua sitä on miettinyt, että ottavatko vanhojen kaavojen tarkka noudattaminen enemmän kuin antaa…? Entä jos joku arki-ilta tulisikin kotiin vasta 22.00 ja kävisi siellä jossain kavereiden kanssa extempore. Vai alanko pikkuhiljaa tulemaan siihen uskoon, että muutto olikin virhe ja kaipaa niitä tuttuja, turvallisia kulmia.
    Tietty säännöllisyys pitää paletin kanssa, mutta olenko minä tullut tänne maailmaan heräämään klo 05.30 töihin ja siitä suorittamaan rutiininomaisesti koiran ulkoilut, ruoan laitot, kodin siistimisen ja sänkyyn kaatumisen 21.00. Sitä välillä vain tuntuu olevan hukanneen itsensä tässä maailmassa… Onneksi on asian nostanut esille omassa mielessä ja näin ollen voi alkaa työstämään sitä.

    Lämpöisiä syysiltoja! <3

Kommentoi