”Otan tutun avaimen esiin ja väännän sitä lukossa. Ulko-oven kahva tuntuu käteen samalta vanhalta. Ovi narisee tavalla, jolla se on narissut jo viimeiset parikymmentä vuotta. Eteisessä tuoksutan tuoksun, joka tuo edelleen paljon lohtua ja joka tulvii muistoja.”

HEI HELLUREI IHANAT!

Juuri eilen taas puhuttiin miehen kanssa siitä, että mitä ihmettä tässä on viime vuosien aikana tapahtunut. Ei sitä oikein ymmärrä vieläkään. Se oli ihan just, kun päätettiin käydä tien toisella puolella moikkaamassa mummua ja vaaria. Huudettiin moi ovelta ja saatiin pirteä ”moi” huuto takaisin. Yleensä keittiöstä. Iskä löydettiin usein istumassa lukunurkkauksestaan uppoutuneena sotakirjoihinsa. Lukulasien toinen sanka suussa roikkuen. Äiti kurvasi paikalle essu päällä köökin puolelta. Istukaa nyt kiireemmikseks, keitetäänkö kahvit? No tottahan toki meillä oli aikaa istua. Lapset istuivat yleensä suoraan keittiön pöydän ääreen ja alta aikayksikön siellä oli kaksi jätskipartaista kullannuppua 🙂 Me miehen kanssa parkkeerasimme olohuoneen upottaville sohville. Sohvapöydältä löytyi uusimmat Avotakat sun muut sisustuslehdet.

Nyt siellä olohuoneessa ei ole enää upottavia sohvia, lukunurkkauksen lukijakin on jättänyt sotakirjat jälkeensä. Keittiöstä ei tulvahda enää hirvipaistin tuoksu eikä liiemmin ole essullekaan ollut viimeisen vuoden aikana käyttöä. Välillä sitä on tämän lapsuudenkodin remontoinnin yhteydessä hieman hirvittänyt; muutetaanko me tuota talovanhusta liikaa? Katoaako muistot muutosten mukana? Ihana on ollut huomata, että vaikka seinät ovat saaneet uusia pintoja, niin silti tuoksu on sama. Kodin tuoksu. Tuttu ja turvallinen.

Yleensä lohduttautun sillä, että vaikka aika iso remontti tehdäänkin, niin mielestäni meillä on oikeus tehdä kodista meidän näköinen. Sellaisen, jossa jatkaa kodin tarinaa. Joku päivä se on tuo mieheni, joka uppoutuu lukunurkkauksessa kirjoihinsa. Minä, joka pyyhällän essu päällä keittiöstä vastaanottamaan vieraita. Vieraita, jotka ovat tulleet siitä ovesta, joka narisee tuttua narinaansa. Onneksi on asioita, jotka eivät muutu. Toivottavasti meidänkin tytöt jäävät yöjalasta kotiin tullessaan kiinni tuon oven narinan takia ;D

Vaikka karsiminen on näinä päivinä pop, niin tuo lapsuudenkotini ei ole konmarittamisen piirissä. Siellä saa valokuvat olla muistoina seinillä ja perheraamatut aitiopaikalla antiikkipöydän päällä. Siellä saa näkyä eletty elämä ja muistot. Samalla, kun tehdään uusia muistoja. Me ollaan koko perhe niin onnellisia tulevasta muutosta, että ei malteta odottaa muuttoa 🙂 Sydän sanoo, että tämä oli ainoa oikea ratkaisu. Onneksi meillä oli siihen mahdollisuus ♥ Joka ilta käydään haahuilemassa tuolla ja mallaamassa huonekalujen paikkoja. Fiilistelemässä.

Tuo valokuva, joka kuvissa vilahtelee on otettu meidän häistämme reilu 10 vuotta sitten. Siinä on äiskä ja esikoinen. Ihan hetki kuvan ottamisen jälkeen, mumtsi joutui juoksemaan kirkosta ulos reilu 1-vuotias sylissään pakoon urkujen ääntä, joita pikkuinen niin kovin pelkäsi 🙂 Tuo kuva pääsee kyllä paraatipaikalle uudessa kodissa. Eiks ole ihanaa, että on olemassa valokuvia? Harmillisen usein tänä päivänä valokuvat ovat tallessa koneella tai kännykässä. Pitäisi ryhtyä vanhan ajan malliin ja teettää niitä kansioihin!

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,