…kuvien välityksellä 🙂

MOIKKAMOI!

Vaikka reissussa olinkin valmis palaamaan kotiin jo ennen aikojaan, niin tänä aamuna totesin ääneen, että kunpa saisi vielä yhden allaspäivän. Päivän, jolloin aamulla pohdittaisiin, että kumpaan aamupalapaikkaan mennään; sinne, jossa on enemmän valikoimaa (ja ihmisiä) vai sinne, jossa saa tuijotella ihan rauhassa merta ja nauttia hiljaisuudesta. Päivän, jolloin hyppäisin lasten perässä uima-altaaseen ja yhdissä tuumin päätettäisiin uida uima-allasbaariin kylmälle limpparille. Päivän, jolloin saisi uppoutua tuohon ruotsalaiseen dekkariin täysillä. Päivän, jolloin aurinko alkaa laskea mailleen ja tulee kerättyä tavarat altaan viereltä. Päivän, jolloin hotellihuoneen ilmastointi tuntuu niin hyvältä. Päivän, jolloin päikkäreiden ajankohdan ei olisi niin väliä. Päivän, jonka ehtoopuolella istuttaisiin miehen kanssa parvekkeella ja juteltaisiin niitä näitä. Päivän, kun saisi olla ihan vain oman perheen kanssa. Olla 100% läsnä.

Se, missä kerroin panostavamme ulkomaanreissujen myötä koko perheen elämyksiin, tulee sitä panostettua vielä enemmän läsnäoloon. Kiireettömään ja aikatauluttomaan oloon. Se on hirmu tärkeää. Toki kotonakin sitä pyrkii olemaan läsnä niin paljon kuin mahdollista, mutta kyllähän me kaikki tiedämme, että arki nielaisee helposti mukaansa. Niin ihanaa kuin se arki onkin. Kalenteri täyttyy ja ihan luonnollisestikaan sitä ei voi viettää 24/7 niiden rakkaimpien kanssa. Huomaan, että aina kotiin reissusta tullessamme tulee tietynlainen haikeus. En haikaile niinkään sitä ympäristöä siellä reissussa (paitsi ehkä tänään, kun sade piiskaa peltikattoa ;)), vaan sitä tunnetta. Yhdessäoloa. Täällä nuo rakkauspakkaukset rientävät koulupäivien jälkeen kavereittensa kanssa ja sehän on ihan ok. Jotenkin sitä vain on ehkä tuo napanuora himpun verran liian tiukalla eikä ole valmis sitä löysäämään. Puhun siis itsestäni 🙂

Joten nyt otan jälleen kovat aseet käyttöön. Ihan ensinnä palaamme siihen kännykättömyyteen iltaisin. Loman jälkeen olen lipsunut tuosta klo 20.00 rajasta. Siihen asti se toimi hienosti. Klo 20.00 jälkeen arki-iltaisin meidän perheessä keskitytään taas lautapeleihin ja yhteisiin telkkariohjelmiin. Vietetään aikaa yhdessä ennen kuin lapset menevät nukkumaan. Ollaan 100% läsnä. Eilen sain pitkästä aikaa tytöt kanssani keittiöön ja valmistimme iltaruoan yhdessä. Se oli ihan äärettömän ihanaa. Äititytärlaatuaikaa.

Postauksen kuvat ovat tuolta happy placestamme. Sekä niemen toiselta puolelta Freedom beachilta. Vaikka silloin tuo ihmismassa paratiisirannalla ihisti, niin ei se enää tunnu niin pahalta. Kuvia käsitellessäni pystyin jopa katsomaan ruokakuvia. Kiitos sen, että tuo tuliaistauti on nyt talttunut. Päätettiin jo yhdessä tuumin, että ensi vuoden reissu tehdään toiseen suuntaan. Mutta mutta…näiden kuvien myötä aloin taas empimään. Varma aurinko, tuttu paikka, herkullinen ruoka ja hymyilevät ihmiset. Thaimaa on kyllä vienyt mun sydämen, vaikka se kuinka olisi so last season. Onhan se muuttunut sen vuoden 1997 jälkeen, kun siellä ekan kerran kävin, mutta aina löytyy sen tutun ja turvallisen lisäksi jotain uutta. Huomaan muuten, että matkailijana musta on viime vuosina tullut ehkä liian mukavuudenhaluinen. Taidan olla tulossa vanhaksi 😀

Tai sitten se on sukuvika. Muistan isäni käyneen varmasti ainakin sen 17 kertaa samassa hotellissa Puerto de la Cruzissa. Ajatuksella, mitä sitä nyt sikaa säkissä ostamaan 😉 Toivottavasti teitäkin nämä kuvat lämmitti! Nyt muutama työjuttu vielä pois alta ja sitten laattakaupoille. Jep, meillä aletaan loppuviikosta laatoittamaan yläkerran kylpyhuonetta. Kyllä se siitä, hitaasti mutta varmasti!

KESKIVIIKKOTERKUIN,