…no onneksi ei nyt vielä moneen vuoteen ♥

HEI HEI,

ja vielä kerran hei! Huomaatte varmasti myös postauksen otsikosta, että se Pulp Fictionin levy on jäänyt junnamaan koko viikonlopuksi 😀 Kuinka iso synti on olla tietokoneella, kun ulkona paistaa aurinko? Iso, tiedän mutta tuntuu että päivän raitis ilma -kiintiö on tullut täyteen. Jos talvi tarkoittaa tällaista keliä kuin eilen ja tänään niin mä rakastan talvea. Kesän lapsena olen tähän mennessä ollut rakastunut kesään, mutta taidan olla vähän pihkassa myös talveenkin. 

Puhutaanko pitkästä aikaa lapsista? Siitä, kuinka ne kasvavat ihan liian nopeasti ja kuinka paljon huolta ja murhetta tuo kasvaminen tuo mukanaan? Ei heille vaan meille äideille. Siitä, kun minun äitinä pitäisi osata luottaa ja löysätä napanuoraa? Koin pienimuotoisen slaagin viime viikolla, kun yritin puhelimitse tavoittaa esikoista. Joka oli lähtenyt koulun jälkeen kaupungille ystävänsä kanssa, niin kuin jo pari kertaa aiemminkin on tehnyt. Kello läheni neljää ja toinen ei vastannut puhelimeen. Tarkastin, niin oli viimeksi ollut whatsupissakin kahden maissa. Yritin soittaa uudelleen ja laitoin viestiä. Meillä kun tuo isompi kultakimpale raportoi yleensä tekemisistään vähintään vartin välein. Joskus taisin vähän tuhahtaakin, että ei sun täydy koko ajan raportoida. Tästä lähtien kannatan tuota tiheää raportointia. Olimme sopineet, millä bussilla tulee kotiin ja kun aika läheni tuota bussin lähtöä eikä toinen vieläkään vastannut puhelimeen, nousi sykkeeni varmastikin vähän liian korkealle.

Samaan aikaan soittoa odotellessani menin lukemaan päivän lehteä, jossa kerrottiin miehen napanneen koululaisen kyytiinsä. Tässä vaiheessa huomasin huoleni kumuloituvan potenssiin miljoona. Vaikka tuo rakas esikoinen on maailman kiltein ja oikealla tavalla arka, niin koskaan ei tiedä muista ihmisistä. Vaikka kuinka varovainen olisi, niin maailma on muuttunut. Toista se oli silloin, kun itse olin nuori. Hengailimme kaikki viikonloppuillat Keskustorin Mäkkärin kulmalla ja kotiin tultiin joko 23.15 bussilla tai sitten viimeistään kahden bussilla. Ei toki vielä noin nuorena kuin tuo esikoinen on. Vasta parin kolmen vuoden päästä. Mutta jo ajatus siitä, että joku päivä se olen minä, joka valvoo iltaisin, että koska ovi käy, alkaa hiukkasen ihistämään 🙂 Äiskä sanoi odotelleensa aina tuota 23.15 bussia. Sen ääntä kun bussi pysähtyi tuohon parinsadan metrin päähän kotoa. Laski minuutteja, koska tulen. Jos kesti kauemmin tiesi minun jääneen suustani naapurin kanssa kiinni.

Tuohon aikaan kun ei ollut edes kännyköitä. Nyt kännykät helpottavat elämää huomattavasti. Tuovat tukea ja turvaa. Mikäli niihin vastataan. Onneksi esikoinen soitti takaisin minuuttia ennen kuin tuon bussin piti lähteä. Puhelin oli jäänyt äänettömälle koulun jälkeen. Tiesin, että joku rationaalinen syy siihen on, miksei vastaa. Mutta miksi mieli silti alkaa maalailemaan piruja seinille? Huomaan, että näiden parin suuren menetyksen jälkeen sitä on tullut itsekin ihan ylivarovaiseksi ja ylisuojelevaksi. Tuntuu, että pikkuinen perheemme ei kestäisi uutta kolausta. Sitä haluaa kynsin hampain pitää kiinni näistä rakkaista ja heidän hyvinvoinnistaan. Vaikka toisaalta tiedän, että itsenäistyminen ja reviirin laajentaminen on osa kasvua. Harmillisesti se tuntuu olevan minä äitinä, kuka kokee niitä kasvukipuja. Lapsillahan tämä kasvaminen menee suht’ kivuttomasti 🙂 Päätin kyllä, että turhaa sitä alkaa liikaa panikoimaan. Järki kädessä ja rauhallisin mielin. Jälleen kerran tosin täytyy todeta, että niin paljon kuin vanhemmuus antaakin, niin onhan tuo vastuu ja huoli ihan järjettömän suuri. Ilman sitä suunnatonta rakkautta näin ei olisi ♥

Mutta josko nyt sinne ulos vielä hetkeksi! Taidan samalla ohikulkiessani tarkistaa, että lapset pysyvät pinnalla naapurin ulkoporeammeessa – sillain vaivihkaa etten vaan tule nähdyksi. En kyllä itsekään enää ihmettele, miksi nuo mukelot sanovat useamman kerran päivässä, että ”relaa äiti!”  🙂

SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,

PS. meillä oli Toby aamulla järven jäällä vapaana ja voi vitsit, että toinen nautti! Tulikohan tehtyä suuri rikos, sillä eikös koira pidä taajama-alueilla pitää kiinni? No, onneksi emme olleet ainoita. Rikoskumppaneita tuolla järvellä riitti vaikka kuinka 😀