MOIMOI!
Tänä viikonloppuna, jälleen kerran, sydämeni on pakahtunut. Se on pakahtunut lasten kikatuksesta, syliin änkeävästä pikkuisesta, spontaanisti halin antavasta kultakutrista, ehdoitta rakkautta tunnustavasta kullannupusta ja pienestä juuri nukahtaneen kädestä kaulan ympärillä, jota ei olisi yön tullen halunnut ottaa pois. Jo isoja, mutta silti niin kovin pieniä. Koetellaan rajoja, mutta kaivataan syliä. Saatetaan tiuskahtaa, mutta pyydetään heti anteeksi. Kaivataan aikaa ystävien kanssa, mutta palataan aina illan tullen kotiin.
Sydämeni on myös pakahtunut surusta. Surusta, kun tiedän, että kaikki eivät näe ja tunne sitä rakkautta. Jotkut kuitenkin haluaisivat palavasti kokea ne pienet sormet omien sormiensa ympärillä, mutta syystä tai toisesta eivät ole saaneet tätä haavetta toteen. Joillain taas olisi tähän mahdollisuus; olisi ne pienet sormet, jotka ottaisivat omasta sormesta kiinni, mutta aikuisen itsekkäät intressit ajavat ohi. Ei pystytä huolehtimaan lapsesta, sillä omasta itsestäkin huolehtiminen käy työstä.
Reilu 11 vuotta sitten aloitin elämänkoulun, joka on opettanut enemmän kuin mikään muu koulu tähän mennessä. Pääsykokeita tähän kouluun ei ollut, mutta helpolla sinne ei päästy sisään. Huolta ja epätoivoa oli ennen koulun alkamista. Koulun alettua huolta on ollut, mutta sitäkin enemmän onnentunnetta ja rakkautta. En käy tätä koulua yksin vaan sitä vastuuta on onneksi jakamassa toinen tasavertoinen vanhempi, opiskelijakollegani. Elämänkoulussa ei tunneta koeviikkoja. Pistokokeita sattuu eteemme aina silloin tällöin, päivittäin. Kaikki ne olemme tähän mennessä läpäisseet. Jotkut rimaa hipoen ja jotkut heittämällä. Nuo pikkuiset opettajamme ovat opettaneet meille enemmän kuin saattavat arvatakaan. Asettaneet tiellemme rasteja, joita ollaan yön pimeinä tunteina ratkottu. Valvottu ja aamulla herätty väsyneinä, mutta kirkkain ajatuksin.
Onko mitään kalliimpaa kuin omat lapset? Ei ole. Sen takia näen punaista, kun kuulen vanhempien huutavan lapsilleen. Puhuvan epäkunnioittavasti. Purkavan pahaa oloaan lapsiin. Ihan kuin se olisi meidän vanhempien etuoikeus toimia näin. Ei se kuulkaas ole. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole sellainen yli-ihminen, että ääntään korottamatta klaaraisi tämän elämänkoulun. Mutta jos ainakin yritettäisiin asettua hetkeksi sen lapsen kenkiin ja miettiä, miltä se tuntuu. Suojeluvaistoni on jälleen herännyt vahvempana kuin koskaan. Tiedän, että kasvu ei ole helppoa. Toinen saattaa olla ihan ulapalla kaikista muutoksista, niin henkisistä kuin fyysisistäkin. Tuntea sisällään jotain, jonka haluaa päästää kiukkuna ulos. Niinä hetkinä otan syliin ja silitän päätä. Joskus tämä toimii, joskus ei. Silloin annan aikaa. Aikaa pahalle ololle tulla pois. Hyvin pian sieltä myllertävän kuoren alta kuoriutuu taas se oma pikkuinen tyttöni. Se, jonka ansiosta olen, mikä olen. Se, jolle haluan sanoa, että olen maailman onnellisin äiti. Vaikka välillä vähän tyhmä olenkin ♥
SULOISIN SUNNUNTAITERKUIN,
Herkistyin. Olet ihana <3
Voi kiitos Meeri ❤️❤️❤️
Itku pääsi, itse kun olen yksi heistä, joille tuota onnea ei suoda. Kauniisti kirjoitettu <3
Voi Suvi ❤️❤️❤️
Lähetän sinne miljonatsiljoona halia ja voimia ❤️
Otsikon kohdalla mietin, että mistä aina saat nämä ideasi. On ihana käydä iltaisin lukemassa blogiasi ’iltasaduksi’. 🙂
Mutta tämä teksti, upeasti kirjoitettu!
KIITOS!
Saan blogistasi paljon energiaa arkeeni!
Kiitos Sanna, ihana kuulla ❤️
Nämä aiheethan tulevat yleensä keskellä juoksulenkkiä, tälläkin hetkellä luonnoksissa on vaikka kuinka monta postausideaa. Elämästä ❤️
Voi Maria, kuinka kauniin koskettavasti kirjoitit taas ja juuri niin totta. Ei ole mitään kalliimpaa kuin omat rakkaat, ihanat lapset. Joka päivä saa tuntea nöyrää kiitollisuutta, että saa olla äitinä kolmelle jo isoille kullanmuruilleni, kaikkine iloineen ja suruineen, mitä tämä elämän korkeakoulu tuo aina eteen. Rakkaat lapset ovat parhaimmat opettajat ja mikä parasta, tätä koulua käydään suuresta rakkaudesta. Joka päivä oppii uutta ja jokainen hetki on lahjaa. On välillä aurinkoisia ja välillä pilvisiä päiviä, mutta yhtäkaikki jokainen päivä on parasta aikaa, samalla aikaa, joka jää taakse, jota et saa enää takaisin. Lapset ovat kerran pieniä, he kasvavat niin pian, elämän korkeakoulun vuodet kuluvat niin äkkiä, siksi yhdessä vietetty aika on niin, niin tärkeää ja kallisarvoista, elämän tärkeintä ja parasta aikaa.
Ihanaa alkavaa viikkoa sinulle, onnenhetkiä rakkaittesi seurassa <3
Kiitos Eeva ❤️
Juuri näin, tämä koulu perustuu rakkauteen! Ehdottomasti merkittävin asia on tuo, että emme saa mitään päivää takaisin tai elettyä uudelleen. Sen takia hetkessä eläminen on niin tärkeää ❤️
Ihanasti kirjoitettu ja joka sana totta ❤️
Blogiasi on todellakin ihana seurata, kiitos tästä!
Kiitos Eija ❤️
Ihana, kun jaksatte seurata 🙂
Ihanat kesätyttäret siellä, tsemppejä heille koulunalkuun ja elämään <3
Kaunis kirjoitus ja niin samalla tavalla ajattelen asiasta.
Ikimuistettavia kesäpäiviä teille kaikille <3
Hei kiitos Sari ❤️
Kerrotaan terkkuja tytsyille, ovat innoissaan jo koulun alkamisesta (äitinsä tyttöjä, mäkin olin aina jo heinäkuun puolessa välissä valmista kauraa kouluun ;)!
Sä osaat kyllä kirjoittaa kauniisti!
On maailman musertavin tunne kun ei saa omaa lasta vaikka haluaa. Onneksi aika parantaa haavat ja toisen lasta voi rakastaa kuin omaansa. Ja hänkin rakastaa meitä ❤️❤️
Vanhemmuus on tosiaan yhtä elämänkoulua.. Mutta tosi usein mietin miten tyhjää meidän elämä olis jos ei olis noita kahta! Onneksi on!
Kiitos ihanasta blogista Maria!
Voi kiitos Tiina ❤️
Ja hei onneksi teillä on ne kaksi kullanmurua ❤️ Ei se rakkaus katso onko lapsi biologinen vai ei. Olette mun idoleja sen suhteen, että annatte rakkautta ja mallin perhe-elämästä hänelle, kenellä sitä muuten ei välttämättä olisi ❤️
Ihana kirjoitus, taas kerran! Elämänkoulu on kyllä vaativa, mutta samalla erityisen palkitseva. Meillä esikoinen on juuri täysi-ikäinen, toinenkin kohta, silti tukea, kannustusta, kauniita sanoja, läsnäoloa tarvitaan ja kaivataan, ehkä enemmän nyt kuin niinä kuohuvina teinivuosina, nyt ollaan taas vähän valmiimpia myös kuulemaan…
On ihana huomata, että ainakin näistä kahdesta ensimmäisestä näyttäisi kasvavan hienoja nuoria miehiä, toisia huomioivia, mutta myös omat puolensa pitäviä, elämässään pärjääviä. Vielä on toiset kaksi työn alla, mutta eiköhän niistäkin samoilla opeilla selvitä 😀
Kiitos kaunis Anu ❤️
Elämänkoulu on kyllä todella haastava, mutta samalla niin palkitseva, että mikään oppilaitos ei tähän pysty 🙂
Se, että lapset kasvavat on ehkä raastavinta mitä tiedän, sillä haluaisin ajan pysähtyvän just tähän. Toisaalta mikään ei ole ihanampaa kuin seurata noiden pienten kehittymistä pikkunaisiksi 🙂
Juu, tsemppiä sinne, hyvin se menee ❤️
Upeita kuvia ja upea nainen ja äiti olet!! Nauti!!
Kiitos kaunis ❤️
Välillä sitä aina nipistää itseään, että onko tämä tottakaan…lapset ovat kyllä kaikki kaikessa. Kiukkuineen ja hellyydenpuuskineen 🙂
Ihanasti kirjoitit meidän vanhempien elämänkoulusta. Jokainen käy sitä tavallaan ja niillä resursseilla mitä kullekin on annettu 🙂
Vanhempien, etenkin äidin huoli ei lopu koskaan, on oma ”lapsi” minkä ikäinen tahansa.
Ainoa poikani (31v.) oli eräretkellä Muotkatunturissa ja helpotus oli suuri, kun kolmantena päivänä tuli viesti: kaikki OK. Lyhyt ja ytimekäs, mutta niin tuiki tärkeä viesti:)
Heipsan Hanne
ja hei kiitos ❤️
Ja juuri näin, niillä mennään mitä on!
Ihana tuo poikasi viesti. Kertoi enemmän kuin tuhat sanaa 🙂
Kauniisti kirjoitettu. Oikein hyvää loppukesää! <3
Kiitos Kaura
ja ihania elokuun päiviä sinne <3
Ihana Maria ❤️ Tunsin piston sydämessa tuosta lapsille huutamisesta. Valitettavasti liian usein väsyneenä sitä korottaa ääntään ja purkaa pahaa oloaan huutamalla. Tosiaan kannattaisi miettiä miltä se tuntuisi itsestä. No, kuten sanoit, tämä koko koulu on yhtä opettelua ja virheitä itse kullakin 🙂
Ihanaa kesän jatkoa!
Kiitos Jenni ❤️
Mä aiemmin saatoin korottaa helpostikin ääntä ja aina oli morkkis sen jälkeen 😀 Onneksi nuo lapset saa ”kuriin” puhumalla normiäänellä.
Sinne myös! 🙂