HELLUREI!
Viimeisen reilun kuukauden aikana olen muutamaan otteeseen ottanut puhelimen käteeni ja ajatellut, että ”Hei, tää juttu mun pitää soittaa äidille!” Tiedättekö, kun ei voi soittaa. Tai voi, mutta kukaan ei vastaa. Se on ehkä pahinta. Mekin äiskän kanssa soiteltiin valehtelematta 5-10 kertaa / päivä. Sen lisäksi että nähtiin joka päivä melkein yhtä monta kertaa. Eilen juoksulenkillä mietin, että aiemmin ne jalat jumissa juostut tuskaisemmatkin juoksulenkit soljuivat huomaamatta ohi, sillä olin puhelimessa. Äipän kanssa. Hän kun oli ainoa, joka jaksoi sitä puuskuttavaa puhetyyliä kuunnella 🙂
Muuten täällä kyllä pärjätään ihan mukavasti. Yllättävän hyvin, itse asiassa. Se on ehkä helpompaa itselle kuin muille ymmärtää tapahtunut. Joka ikinen kohtaamani ystävä kysyy, että miten pystyn tähän. Mutta kuten todettu aiemminkin, niin kun vakava ja parantumaton tauti runtelee läheistä, niin kyllä sitä loppujen lopuksi alkaa jo iltaisin ristimään kätensä sen puolesta, että toinen pääsisi pois. Niin rankalta kuin se kuulostaakin. Juu, ylipäätään voisi ajatella, että hemmetin tauti, kun tuli kylään. Olla vihainen ja katkeroitua. Puida nyrkkiä yläkertaan. Edelleen olen sitä mieltä, että hemmetin tauti ja vihaan sitä joka solullani. Mutta kun se pirulainen ei katso, kehen se iskee. Senpä takia kuulkaas muistutan teitä jälleen. Olkaa kiitollisia niistä läheisistä, puhukaa nätisti, kunnioittakaa, rakastakaa, nauttikaa pilvisistäkin päivistä ja eläkää tässä ja nyt.
Iskän kuoleman jälkeen poistin puhelinnumeron kännykästä samantien. Nyt en ole siihen vielä pystynyt.
Ja toisaalta – kuka sitä minulta vaatiikaan.
Antaa ajan kulua ♥
AURINKOISIN TIISTAITERKUIN,
Hei!
Kyyneleet silmissä luin kirjoitustasi!
Pystyin niin samaistumaan tunteisiisi. Minä menetin isäni kesken ihanan yhteisen kesäpäivän vieton aivan yllättäen. Siitä on jo vuosia, mutta vieläkin asian ajatteleminen saa palan kurkkuun. Minä myös olen samalla tavalla äitiini yhteydessä monta kertaa päivässä, ja tällä hetkellä yhteinen aika on käymässä vähiin… En uskalla ajatellakaan miten siitä selviää…
Miten tyttäresi ovat selvinneet mummun menetyksestä? Omille lapsilleni ukin menetys oli todella kova pala, ja vaati pitkään työstämistä.
Haluan kiittää Sinua ihanasta blogistasi, joten luen päivittäin. Ja samalla toivottaa voimia ja siunausta surutyöhösi ja elämääsi!!
Terveisin Päivi
Hei Päivi
ja kiitos kauniista sanoistasi <3
Meillä lapset ottivat asian tietysti erittäin raskaasti. Mutta yllättävän hyvin ovat päässeet elämässään eteenpäin. Saas tosin nähdä miten käy, kun koulu alkaa. Ovat tottuneet menemään mummulle suoraan koulusta...
Voi, toivon teille vielä monta yhteistä päivää äitisi kanssa. Nauti joka hetkestä! Kyllä sinä selviät <3
Kirjoitat niin valtavan koskettavasti ja suurennoisen viisaasti! En voi muuta kuin ihastella tapaasi ottaa nöyrästi vastaan elämän kokonaisuudessaan. Mistäköhän sitä löytäisi itselleen tuota samaa syvää viisautta? Olet ihana! Valtavasti voimia ja mahdollisimman paljon myös iloa jokaiseen päivääsi. Ps. Mistä tuo ihana raidallinen, vetskarilla höystetty hame on, se olisi ihana piristys työnalkuun 🙂
Voi kiitos Riikka <3
Mä lähettelen sinulle täältä virtuaalisesti tätä elämäniloa ja positiivisuutta 🙂
Tuo hame on muistaakseni Cubukselta ostettu, tarkistan asian kotona ja palaan asiaan, mikäli näin ei ole 🙂
Tulin vielä varmistamaan, että juu Cubukselta oli ja alessa 9,95 euroa (laitoin tämän päivän evästarvikkeet Cubuksen muovikassiin ja löysin sieltä kuitin :D)!
Ihastuin myös tähän ihanaan hameeseesi heti, kun näin sen päälläsi ja löysin onneksi Cubuksesta viimeisen kappaleen, joka oli onneksi omaa kokoani ja vieläpä halvempi mitä sun ostamasi 🙂
Nyt on ihan vaikea löytää sanoja, niin koskettavasti kirjoitit.
Voimia surutyöhön ja iloa arkeen paluuseen.
Terveisiä pilviseltä Balkanilta!
Sanoja ei tarvita Jonna <3
Kiitos hei ja terkkuja sinne Balkanille...täällä paistaa kerrankin aurinko! 🙂
Hei, tuo puhelinjuttu on hullua, minä poistin äitini numeron heti hänen kuoltuaan pitkällisen sairauden jälkeen, mutta kun ystäväni kuoli rintasyöpään kohtuuttoman nuorena (36vee), en voinutkaan poistaa hänen numeroaan, tapahtunut (sairaus, hoidot, toivo, epätoivo, pienet lapset, ikätoverin lähteminen) oli jotenkin liikaa ja välillä soitin hänelle ajatuksissani ja kun kukaan ei vastannut hetkeen, tajusin, kenelle soitin ja mulle tuli ihan paniikki sulkea puhelin, pelkäsin että joku vastaakin…. Ei ehkä ihan maailman luonnollisin suhtautuminen kuolemaan, mutta näillä mennään. Kerroit samoin niistä pienistä merkeistä, joita saitte mummulan pihassa, pelkään sellaisiakin kuollakseni. Niille pitää varmaan jotenkin herkistyä ja väkisin niitä ei joudu kokemaan? Mene ja tiedä:) Isoja asioita ihan joka tapauksessa. Mukavaa viikkoa! Ps. Mä höpötän kyllä edelleen välillä yksikseni äidilleni ilman puhelinta:)
Moikka Anu!
Voi, ihana sinua <3 Mä kans kertaalleen aloin soittamaan äidille. Autosta ja meinasi tulla paniikki myöskin, kun tajusin.
Ne pienet merkit ovat metkoja - vasta iskän kuoleman jälkeen sellaisia olen nähnyt. Viime viikolla mökillä kädelleni laskeutui kaksi kärpästä <3 Olivat ja möllöttivät siinä pitkään 🙂
Ihanaa viikkoa sinnekin <3
Outoa tai ei, niin käsiini sattui eilen Otavan uutuus Laura Lynne Jacksonin Taivaan valo. Saattaapi kiinnostaa sinuakin. Vähän heviä luettavaa mulle, mutta olen silti liian utelias lopettaakseni:)
Kiitos vinkistä,
tuo täytyy hakea kirjastosta lainaan 🙂 <3
Ihana kirjoitus ja niin koskettavasti kirjoitettu.
Puhuin juuri veljeni kanssa puhelimessa. Soittelemme liki joka päivä, samoin vanhempieni kanssa. Meillä on tiiviit, lämpimät välit, joita kirjoituksesi jälkeen arvostaa yhä enemmän.❤
Anna todella ajan kulua. Asiat tapahtuu ja tulee tehtyä, kun on niiden aika. Kiirehtiminen ei tee niitä helpommaksi, ehkä jopa päinvastoin.
Kiitos Sanna <3
Meillä on myös todella tiivis perhe, onneksi veljen perhe asuu ihan lähellä 🙂
Juuri näin, antaa ajan tehdä tehtävänsä <3
Voimia!! Itse odotan oman äitini poismenoa ja yritän päästä yli ahdistuksen ajatuksesta, siitä, kun tärkeääkin tärkeämpi ihminen on poissa… Vaikka tietää että toista ei kohta ole, ei siihen oikeasti voi mitenkään valmistautua… Aurinkoa sinne arkeesi tärkeään!!!
Kiitos kaunis <3
Ja hei ihan hurjasti voimia sinnekin <3
Ahdistus ennen kuolemaa on (ainakin omasta kokemuksesta) vielä pahempi kuin kuoleman jälkeen. Eihän siihen voi valmistautua laisinkaan 🙁
Sinne myös, aurinkoisia ajatuksia <3
Kuulostaa niin tutulta<3 Oma äitini kuoli 12 vuotta sitten ja meilläkin oli tapana puhua vähintään kerran päivässä puhelimessa. Siihen aikaan oli vielä lankapuhelimet käytössä ja minun oli pakko laittaa lopulta lankaliittymä pois, kun aina odotin äitini soittavan tai itse olin soittamassa. Että voikin puhelin olla suuressa osassa elämässä, kun välimatkaa oli 100 km.
Voimia surutyöhän ja uuden arkielämän totutteluun. Siinä menee oma aikansa, mutta se on tätä elämää.
Aurinkoista kesän jatkoa<3
Moikka Mirva
ja kiitos <3
Kyllä tämä tästä. Pelkäsin, että mitenköhän sitä sekoaa äidin kuoleman jälkeen, mutta jostain niitä voimia saa. Toki tulee välillä sellaisia zombie-vaiheita, mutta ne onneksi menee nopsaa ohi 🙂
Kiitos ja aurinkoisia kesäpäiviä sinnekin <3
Hei Maria ja suruvalitteluni aitisi poismenon johdosta!
Itse kayn taalla myos lapi samaa prosessia. Aitini kuoli 17.6. Onneksi ehdin lentaa taalta Usa:sta sinne suomeen ja olla aitini luona sairaalassa muutaman paivan ennen hanen poismenoaan. Omaksi yllatyksekseni olen toistaiseksi ottanut Asian aika rauhallisesti. Aitini sisko kuoli helmikuussa, ja silloin itkin aitini kanssa tosi paljon. Nyt on jotekin rauhallinen olo, vaikka kuten sullakin, valilla todellisuus ja paniikki iskee ja suuri suru.
Viimeisten 18 vuoden aikana soittelin aidilleni joka lauantaiaamu ja rupattelimme viikon kuulumiset. Vielakin meinaan tehda niin, kunnes muistan ettei hanta enaa ole.
Voimia sinulle ja kaikkea hyvaa tulevaisuudelle.
Anne
Voi, osanottoni Anne <3
Onneksi tosiaan ehdit USA:sta Suomeen ja saitte pari yhteistä päivää äitisi kanssa.
Se on jännä juttu, kuinka sitä tietyllä tapaa osaa sisäistää ja hyväksyä tapahtuneen. Ehkä se tuo juuri tuon rauhallisuuden tunteen.
Kiitos ja kaikkea hyvää sinnekin <3
Hei Maria,
eksyin ihanaa sisustuskuvaa googlettaessani blogiisi , ja luin kirjoituksesti vanhempiesi poismenosta, otan osaa suruunne siellä.
Oman äitini poismenosta on jo 24 vuotta ,olin tuolloin 22v. itselläni pienet lapset , tuntui rankalta yhtäkkinen äidin poismeno ja tuntui että piti hypätä ihan liian suuriin saappaisiin ja hoitamaan yksin äidin asioita , ja hautausta..
mutta siitä selvittiin ja elämä kasvattaa.
Vieläkin muuten toisinaan katson kello 17 puhelintani josko äiti soittaa,kuten ennenkin ,hassua, varsinkaan kun eihän minulla ollut matkapuhelintakaan silloin ,eikä tätä numeroa 🙂
Voimia vielä kerran teille .
yst. Paula
Hei Paula
ja kiitos <3
Voi, sinä olet joutunut luopumaan äidistäsi nuorena. Voin vain kuvitella kuinka raskasta se on ollut silloin. Surun lisäksi hautajaisvalmistelut sun muut.
Mutta kuten sanoit, elämä kasvattaa. Myös näiden vaikeiden asioiden kautta <3
Tuttu tunne tuo käsien ristiin laittaminen. Joku jännä voima se tuolta yläkerrasta annetaan, jotta läheisen lähtöä jo toivoo ja sen hyväksyy, vaikkakin pitkin hampain. Olen itsekin potkinut sitä samputin Alzheimeria taekwondoo potkuilla, mutta minkäs teet. Tämä oli äidin polku ja mahdotonta on taistella kohtaloa vastaan.
Ystäväni lähti v. 2007…puhelimessa numero edelleen ja joka joulu lähetän viestin. Ihan höhlää, mutta helpottaa ikävää. (Numero ei onneksi ole kenelläkään nykyään )
Heippuli ihana!
Juuri näin, sitä on turha taistella kohtaloa vastaan <3
Voih, kuinka kaunis idea tuo, että lähetät viestin joka joulu ystävällesi!
Oikein paljon voimia ja tsemppistä sinne <3
Voimia surutyöhön! Kyynel tulee silmään joka kerta lukiessa tekstejäsi. Soitan oman äitini kanssa monta kertaa päivässä ja on vaikea kuvitella elämää ilman soittoja ja viestejä. Kutsumaton vieras tekee ajasta rajallisen, joten yritän nauttia joka päivästä ja painaa mieleeni muistoja.
Voi kiitos Minna <3
Nautihan puhelinsoitoistanne 🙂 Mäkin aina välillä tuskastelin, että taas se äippä soittaa. Mutta yleensä oli kyllä ilo puhua hänen kanssaan <3
Heipä hei
Itku silmissä luen tätä. En olisi kuuna päivänä uskonut, että blogi ja bloggari voisi olla näin tärkeä. Meille sattui ikävä juttu perheessä hiljattain, menetimme läheisen ja siinä olisi voinut mennä oma lapsi mukana. Se mikä on varma Maria, jatkan blogisi lukemista, olen saanut jo nyt siitä niin paljon voimaa. Ehkä kaikella on tarkoituksensa.
Sydämellä Elina
Heippa Elina
ja hei kiitos <3 Olen ihan mykistynyt kauniista sanoistasi (minua harvemmin saa mykistymään).
Teillä on ollut paljon surua ja huolta - osanottoni ja hurjan paljon voimia <3
Mulla taitaa olla mutsin puhelinnumero vieläkin puhelimessa, vaikka poismenosta on jo kohta 4 vuotta ja puhelinkin on vaihtunut pariin otteeseen….<3
Anna sen numeron olla siellä tallessa, ei se vie yhtään tilaa <3
Moikka Satu,
no hei hyvä pointti tuokin! <3 Miksiköhän sitä ajattelee, että numero pitää poistaa? 🙂
<3 Paljon tsemppiä arkeen!
Kiitos kaunis Kaura <3
Onneksi on kesä ja aurinkoinen keli - surutyö olisi varmastikin astetta vaikeampaa syksyn sateilla 🙂
Kiitos kaunis Kaura <3
Onneksi on kesä ja aurinkoinen keli - surutyö olisi varmastikin astetta vaikeampaa syksyn sateilla 🙂
❤
Mun piti tarkistaa, onko isän numero vielä tallessa. Ei ole. Isän kuolemasta on jo 4 vuotta enkä muista koska olen numeron poistanut. Kauan sitä pidin, ehkä kolme vuotta.
Ole itsellesi armelias, anna asioille aikaa. Suru ei ole suoraviivaista, se aaltoilee. Kun jo ajattelee asian helpottavan, saattaa joku tilanne laukaista valtavan ikävän, itkunkin. Ensimmäinen vuosi on vaikein – kohdata vuodenkierto ja perinteet ilman läheistä. Ja vuosia myöhemminkin perhejuhlista tuntuu puuttuvan jotain tärkeää.
Ajattelen, että kaipaus on kaunista. Ihminen on sen arvoista. Juttelen joskus isälle, luulen tietäväni mitä hän vastaisi ❤
Kiitos kaunis sanoistasi <3
Kaipaus on kaunista, tuo oli ihanasti sanottu! 🙂 Joulu tulee olemaan vaikea...mutta sitä se on ollutkin joulusta 2013, kun iskä kuoli 19.12.
Hurjasti voimia sinulle surutyöhön!
Itse en ole voinut vieläkään poistaa rakkaan vaarini puhelinnumeroa, hän kuoli 2,5 vuotta sitten. Edelleen toisinaan haluaisin soittaa hänelle jostain asiasta, kunnes muistan, etten voikaan. Silti numero puhelimessa tuntuu tärkeältä. Ennen hänen kuolemaansa juttelimme joskus siitä, mikä lintu tuo meille molemmille eniten lohtua ja turvaa. Kuoleman jälkeen pihallemme muutti ensimmäistä kertaa punarinta, se minulle lohdullisin lintu. Punarinta käy välillä kurkkimasta ikkunoista ja hänelle esittelin esikoispoikammekin. Minulle tuo utelias lintu tuo paljon lohtua ikävään. Kaikkea hyvää sinulle!
Hei
ja lämmin kiitos <3
Ihana tuo punarinta <3 Ne on juuri näitä pieniä ja lohduttavia merkkejä, joiden voimalla jaksaa 🙂
Voi Maria,ymmärrän tunteen.Menetin työnantajani ,(olin henk.koht.avustaja)tänä keväänä syövälle ja monesti olisi näin jälkikäteen ollut paljon asioita joita kertoa,vaan kun ei enää voi..Yksi hassu juttu tapahtui muuten eräs yö unessa.Ajattelin että kerron sen sinulle.Me tapasimme sinun kanssasi ja halasimme toisiamme.Sinä halusit ennustaa minulle tulevaa?ja otit kiinni oikeasta kädestäni.Jotenkin olin hurjassa energiakentässä ja aloin leijua ilmassa,ihan hetken vaan.sitten irrotit otteesi ja palasin istumaan viereesi ja sinä kerroit,mitä näit minusta=)..Uskon tuonpuoleiseen ja siihen että meidän peräämme katsotaan,olematta ”uskovainen”..no nyt tämä meni tämmöseks,mutta eniveis,olet ajatuksissa=).
Hei Marjo
ja voi ei, sielläkin ollut surua <3
Ei, ihana kuulla, että olen tullut uneesi - ja vielä hyvässä 🙂
Samoilla linjoilla ollaan <3
Kyynel silmissä myös minäkin tätä postia luin, joka päivä äitini kanssa soitellaan
ja ollaan todella läheisiä. En edes uskalla kuvitella sitä päivää, kun äitiä ei enää ole…. kelle sitten soitan arimmatkin asiani ja kyselen leipoma/ruoka ohjeita?
Ainoana lapsena ja yksinhuoltajan tyttönä olemme kiintyneet niin toisiimme. Tällä hetkellä äitini odottaa 4 leikkausta ja kärsii kamalista nivelkivuista, se tuntuu niin pahalta.
Auttelen äitiä aina kun vain voin, hän asuu yksin omakoti talossa ja hommia riittää. Kukat ja puutarhanhoita on äidille kaikki kaikessa ja tuntuu ikävältä katsoa, kun äiti ei enää kykene ja jaksa kaikkea tehdä, mitä haluaisi.
Nautin jokaisesta hetkestä äidin kanssa ja haluan niitä hetkiä yhä enemmän…
Kiitos Maria blogistasi ja kirjoituksistasi ja voimia ja haleja arkeen teille kaikille <3<3
Voi sinua Sari, kiitos kaunis <3
Äidit ovat niitä maailman tärkeimpiä - mä myös mietin jo sitä, että jäi yksi hirvipaistiohje kysymättä. Joskus sen sain ja se taitaa olla äitiyslappuhaalareiden etutaskussa. Haalarit vain ovat tainneet lähteä jo eteenpäin...
Ihanaa, että autat äitiäsi! <3
Äitini kuolemasta tulee tänä vuonna neljä vuotta…puhelinnumero on edelleen puhelimessani. Soitimme myös äitini kanssa vähintään kerran päivässä ja jokainen puhelu päättyi siihen,että äitini toivotti ainokaiselle lapsenlapselleen rakkauksia. Teet asian kanssa juuri niin kuin sinusta hyvältä tuntuu. Itse olen saanut voimaa unista,joissa olen äitini kohdannut arjen askareissaAamulla herätessä on ollut hyvä olo kun olen saanut puhua ja olla hänen kanssaan. Uniin äiti ei tullut ihan heti tapahtuman jälkeen ja ensimmäisen kerran jälkeen olo oli kieltämättä mykistävä.
Moikka Carita <3
Mä olen tullut siihen tulokseen, että tuo äidin numero saa vielä olla. Jotenkin en tajunnut (ennen teidän kommenttien), että sen voisi puhelimeen jättää 🙂
Mäkin näin muutaman unen äidistä tuossa - niissä parani yhtäkkiä ja lääkärit ihmettelivät, että onpas ihme <3
Eikai sitä numeroa ole mikään kiire poistaa. <3 vaikka uskoisin että nimen näkeminen numerovalikossa tuntuu mahanpohjassa asti. For now.
Mietin usein, kelle soitan kun äitiä ei enää ole.. Soittelen äidille ainakin 5 kertaa viikossa, usein aina työmatkoilla juttelen ihan niitä näitä. Asiaa ei välttämättä ole mutta se tehdään. Olen äidin tyttö ja äiti ymmärtää minua yhdellä katseella. Äidille voi kertoa mitä vaan mutta äiti on myös ihana siitä, että hän ei kysy. Osaa olla hiljaa oikeassa paikassa. Kiitos M ihanasta kirjoituksesta! Vaikka tälläisen tuntemattoman kommetti ei varmaan niin paljon kosketa, toivotan sinulle paljon voimia. Osaat kaikesta huolimatta olla ihanan positiivinen.
Ja kun palaute suoni puhkesi, blogisi kuuluu aina niihin ”OI!! Marialta on uusi postaus! Pakko lukea”-sarjaan! Kiitos ihanista kuvista ja huipuista ohjeista. Olen useasti käyttänyt ohjeitasi ja muokannut niitä oman kaapin sisältöön sopivaksi 🙂
Moi! Itsellänikin on veljeni, joka äkillisesti kuoli sairauskohtaukseen vain 45-vuotiaana) puhelinnumero puhelimessa. Samoin kaikki teksti ja whatsapp-viestit. Niitä luen aina kun tulee ikävä, eli usein. Monesti myös tosiaan olen meinannut soittaa, ja toisaalta odotellut niitä puheluita häneltä. Elämä on kyllä julmaa välillä. Nautitaan hetkestä, pienimmistäkin!!!