MOIKKAMOI!

Kyllä kuulkaas meinasi tulla lirit housuun tänään postin jonossa. Viestiteltiin ihanan Marjan kanssa tästä tilanteesta ja viestitin ”Kaikella on tarkoituksensa <3”, johon toinen vastasi nanosekunnissa ”No ei todellakaan ole!”. Ihanaan Marjamaiseen tapaansa. Mä repesin ihan täysin. Tajusin, että ei helkkari – en mäkään muuten tuohon sanontaan enää usko. Vaikka esimerkiksi tuo äippäliini on edelleen sitä mieltä. Pienenä, mutta suurena oivalluksena on se, että muista nauraa niinä vaikeinakin aikoina. Vaikka sitten pissat housussa ja julkisilla paikoilla. Siis ei pissat housussa julkisilla paikoilla, vaan nauraa julkisilla paikoilla 😀

Se oli joku vuosi ennen iskän kuolemaa, kun huomasin, että toinen ei enää jaksa vanhaan malliin iloita elämästä tuon lapsuusiän diabeteksen komplikaatioiden astuttua kuvioihin. Silloin tajusin, että on olemassa asioita, joille me emme voi mitään. Elämässä tapahtuu asioita, jotka eivät ole meidän hallinnassa. Näiden esiintyessä on vain pakko luottaa siihen, että elämä kantaa. Elämän suurin oivallus kiteytyy aika hyvin sanonnassa ”Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan”. Ja ehei, en ole tullut uskoon, vaikka siltä voisi juttujeni perusteella nyt päätellä (toki ei sekään huono asia olisi…). Olen saanut kotona ihan peruskristillisen kasvatuksen, oppinut ristimään kädet iltaisin ja kiittämään ihmisistä, joita olen elämääni saanut. 

Ehkä tuohon elämän suurimpaan oivallukseen liittyy sekin, että sitä osaa ottaa ihmisten välillä hassut ja epäkohteliaat käytöstavat vastaan sen kummemmin niistä stressaamatta. En voi vaikuttaa muiden ihmisten käytökseen. Voin vain ainoastaan pitää huolen, että en aiheuta omalla käytökselläni mielipahaa muille. Otan jokaisen ihmisen kohtaamisen vastaan ystävällisesti ja yritän olla läsnä. Mun mielestä äiskä sanoi iskän kuoleman jälkeen yhden erittäin varteenotettavan oivalluksen, jota pohdin ja pitkään. Yhtenä päivänä stressasin siitä, että emme olleet käyneet haudalla pitkään aikaan (sijaitsee eri paikkakunnalla). Johon äiti sanoi ”Kuule, ei siellä tarvitse alvariinsa iskän takia ravata. Elämässä on hyvä arvostaa ja kunnioittaa ihmisiä heidän täällä eläessään. Mutta jos haluat siellä itsesi takia käydä, niin se on eri asia.” Just näin, arvostetaan ja kunnioitetaan ihan jokaista ja ihan joka päivä. Käyttäydytään niin, ettei polteta siltoja.

Jos joku olisi sanonut sille parikymppiselle Marialle nämä jutut, niin se Maria olisi varmasti pudistellut päätään. Elämän pieniä suuria oivalluksia on myös se, että iän myötä elämänkatsomus muuttuu. Sitä alkaa katsomaan elämää ihan himpun verran omaa napaansa pidemmälle. Vanheneminen ei ole lainkaan hassumpaa tältä kantilta ajateltuna. Elämän pieniä suuria oivalluksia on myös se, että sielä tulee kolmen tunnin maratoni Suomen Bacheloria ja täällä mä istun koneella! Huh, onneksi on tallennusvehkeet 🙂

Pakko vielä kertoa, että äippäliini on tehnyt viikon kuluessa ihan hirmuisen toipumisen; toissapäivänä ei ollut lähellekään kotiutuskuntoa ja tänään siellä käydessämme oli aivan oma itsensä. Ehkä semisti lääkkeiden ansiosta höppänä, mutta tekee hänelle ihan hyvää. Kiva nähdä tuota meidänkin mummua sellaisena höppänänä. Sellaisena joka ei stressaa Suomen politiikasta tai missatusta urheilulähetyksestä 😀 Huomenna hänet siirretään Hatanpäälle vielä lepäilemään, mutta kovin valmis on jo tulemaan kotiin. Ei vaan tiedä sitä, että me veljen kanssa emme anna hänen enää asua kotona yksin. Sen verran tuo viimeviikkoinen kohtaus pelästytti. Pitänee ennen kotiuttamista luoda jonkinlainen strategia ja ottaa yhteyttä kotisairaanhoitoon. Vaikka sitten yksityisesti, jos ei kaupungin puolesta tarpeeksi apuja saada. Hoidetaan äiti nyt yhtä hyvin kuin hän on aikoinaan hoitanut meidät ♥

AURINKOISIN TIISTAI-ILTATERKUIN,