HEIPPAHEI YSTÄVÄT ♥

Kiitos ihanista ja kannustavista viesteistänne edelliseen postaukseen, tällä hetkellä energia ei riitä vastaamiseen. Mutta kyllä sekin aika vielä tulee. Eilenen vietettiin saaressa. Ilman huonoa omatuntoa, mutta sairaalan hoitohenkilökunnan kanssa tiivisti yhteyttä pitäen. Tilanne on muuttunut perjantai-illasta erittäin huonoksi; äidillä alkoi perjantaina kovin limainen yskä, eilen alkoi väsymään ja tänään oli aamulla kovin kuumeinen ja crp oli lyhyessä ajassa noussut hurjiin lukemiin. Keuhkokuume on seuranamme. Tunneista puhuttiin tänään päivällä. Sairaalaan saavuttuamme toinen oli jo syvässä unessa eikä ole herännyt. Nyt vain odotellaan. Hetken aikaa tunsin piston sydämessäni, kun sanoin sairaalaan ettei tarvitse soittaa yöllä…mutta lepo on se, jota tarvitsen just nyt. Jotta sitten jaksaa taas.

Kaiken surun keskellä olo on jollain tapaa himpun verran helpottunutkin. Kuten totesin, niin matka on ollut raskas meille kaikille. Sairaus on sairastuttanut koko perheen. Omalla kohdallani se kulminoitui niihin fyysisiin oireisiin, jotka alkoivat perjantaina. Eilen illalla saunassa alkoi yhtäkkiä horkka. Kuumemittaria ei ollut, mutta veikkaanpa kuumeen olleen aika kova, sillä edes collegeasu ja pari peittoa eivät riittäneet. Tästä aamusta on saanut juosta vessassa ja nyt taas tuntuu, että kuume nousee taas. Niin kovin tuttuja oireita sieltä vajaan kolmen vuoden takaa. Been there, done that ja tiedän, että vielä täältä noustaan.

Päivittämään blogia suuremalla innolla kuin ikinä, laajemmalla maailmankatsomuksella, vahvempana ihmisenä ja ennen kaikkea kovin paljon nöyrempänä. Elämää enemmän kunnioittaen. Ja jos mahdollista, niin ihan jokaisesta sekuntista nauttien.  Fredagsmys-hetkistä ja ylipäätään ruoanlaitosta haaveilen jo kovasti. Ex tempore reissuista ja lähdöistä. Sitä, että ei ole kiire kotiin tsekkaamaan onko tien toisella puolella kaikki hyvin. Tässä on todellakin menty sumussa ja nyt tuntuu, että sitä on taas valmis elämään ilman huolta ja murhetta.

HYMYILLÄÄN KUN TAVATAAN,
toivottavasti hyvin pian ♥

HELLUREI HANIT!

Olipas hiukkasen imelä tuo ”hanit”, mutta menköön nyt kun se ekana tuli mieleen ;D Perjantai-ilta ja siivottu koti. Lapset olivat yllättäneet koulun jälkeen; pyykit oli viikattu, tasoilta tavarat siivottu ja lisäksi molempien huoneet olivat putsplanko. Ovat vissiin huomanneet, että äiskällä ei ihan energia riitä kaikkeen. Onneksi on tuo mies, joka hoitelee lapsia ja kotia niinä päivinä, kun itsellä on huono päivä.

Niin, siis mullakin on niitä huonoja päiviä. Tie tuolta marraskuun 17.päivästä, kun äidin kasvain paljastui on ollut pitkä. On ollut ihan mielettömän kivoja hetkiä ja sitten niitä, joita ei halua edes ajatella. Sitä on kuvitellut omaavansa supernaisen voimat. Moneen kertaan mies on toppuutellut, että varo ettet aja itseesi piippuun. On pitänyt jaksaa olla positiivinen ja tsempata. Luoda taistelutahtoa. Kamala sanoa näin ääneen, mutta nyt kun äiti joutui taas sairaalaan kolmisen viikkoa sitten, niin olin hetken aikaa jopa helpottunut; hoitovastuu on jollakin muulla. Nyt kun tuolla sairaalassa on tullut käytyä joka päivä reilun kolmen viikon ajan niin siihenkin alkaa väsymään. Päivät ovat tosi erilaisia. Ei voi sanoa, että äiti on minään päivänä näiden kolmen viikon aikana voinut hyvin. On vain ehkä aavistuksen parempia päiviä ja sitten on niitä päiviä, että miettii että mikä on ihmisarvoista elämää.

Tuolla Helsingin reissulla pystyi unohtamaan koko tilanteen ja se tuntui ihan äärettömän hyvältä. Nauru raikasi ja sitä tunsi elävänsä 🙂 Tänään taas kroppa on ilmaissut henkisestä taakasta. Ollaan varmaan ennenkin puhuttu, että mä en tunne henkistä stressiä. Se on fyysiset oireet, jotka siitä kielivät. Niveliä särkee, silmiä särkee, ajatus harhailee ja ylävatsaa polttelee siihen malliin, että hetken jo mietin että onko mulla vatsahaava. Olen tässä käynyt kamppailua, että annanko itselleni anteeksi, jos pidän huomenna välipäivän sairaalasta. Kamppailu on vielä kesken. Kuitenkin se oma jaksaminen on perheen takia niin kovin tärkeää. Lähdetään miehen kotiutuessa tuossa tunnin päästä mökille ja silmissä siintää leppoisa lauantai, kun ei tarvitsisi poistua saaresta. Saisi vain uppoutua chick litiin, nukkua päikkäreitä ja saunoa. Kuulostaa hyvältä, eikö? Huomaan, että olen jopa tiuskinut lapsille tätä turhautumista. Se ei ole oikein. Huomenna ajattelin olla taas se leppoisa äiti ja ottaa kullannuput kainaloon päikkäreille. Syödä sängyssä juustonaksuja silläkin uhalla, että miestä ärsyttää sängyssä syöminen 😀

Pahoitteluni vuodatuksesta, mutta kuten todettua niin mun mielestä elämä saa näkyä täällä blogissa. Arvatkaa mikä kuitenkin on hassua? Se, että vaikka elämä on tällä hetkellä rankempaa kuin koskaan ennen, niin silti olen onnellinen. Onnellinen ja kiitollinen tuosta mun maailman parhaimmasta aviomiehestä, maailman suloisimmista lapsista, kodista joka toimii turvasatamana, ystävistä, työpaikasta ja äidistä, joka innostui ajatuksesta, että sunnuntaina lähdetään kärryttelemään Arboretumiin ♥

IHANAA VIIKONLOPPUA TOIVOTELLEN,

PS. mökkipostaukset ovat olleet vähän hintsussa! Yleensä kaikista eniten olen nauttinut kuvata ruokajuttuja kesähuoneessa, mutta meillä syödään mökillä tällä hetkellä kerttiksiltä eikä ole ollut oikein intoa ruoanlaittoon. Nyt haaveilen, että katan huomenna pöydän kauniiksi. Joten sunnuntai-iltana palataan kera mökkikuulumisten. Olkoon siinä kattauksessa sitten ne kertakäyttöiset tai posliinit. Se on vain materiaa!