HEIPPAHEI IHANAT!

Ei ollut eilisellä lenkillä merkkejä lumesta, mutta hei tänä aamuna oli; no ei nyt varsinaisesti lumesta, mutta tie oli inasen jäässä. Getting there 😉 Mä olen kuulkaas alkanut fanittamaan Pave Maijasta. Nuo biisien sanoitukset on kyllä niin parhaita. Ne koskettaa. Ne antaa voimaa. Viimeisen viikon sisään olen kuullut kolme uutista, jossa jotenkin minuun liittyvä henkilö on juuri menettänyt läheisensä. Yrittänyt siinä antaa vähän vertaistukea. Ymmärtäen kuitenkin, että jokainen suree surunsa itse eikä ”aika auttaa” -sanonta tuo lohtua vielä alkusurun aikaisessa vaiheessa. Olen sivunnut täällä blogissa surua ja sitä, että kuinka pahalta välillä tuntuu elää ikävän kanssa. Kuinka pahalta tuntuu, kun joku läheinen viedään liian aikaisin pois. Mutta myös sitä, että kun on antanut surulle ja ikävälle tilaa, on hyvä nousta. Jatkaa taas elämää. Elämän nälkä. Sitä pitää olla, jotta pääsee taas kiinni rytmiin. Pitää olla halua elää ja nauttia elämästä. Niiden reunaehtojen mukaan, jotka on. Kukaan tuskin meistä elää elämäänsä jatkuvasti auvoisassa kuplassa. Ilman minkäänlaisia pohjakosketuksia.

”Tää niitä aamuja on kun en tiedä
kannattaako nousta vai jäädä
vetää peitto yli pään
ja hautautua alle kivisen kuoren
aamuyössä sydän yksin lyö
eikä pääse läpi surujen vuoren
pelko pimeyttä pitkin liikkuu
tuntuu niin kuin päivää ei tulisikaan

Ja silloin kun henkäys aamutuulen
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää

Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
minut pystyyn kiskaisee
elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee
elämän nälkä
eteenpäin rohkaisee”

”Kun olin maahan lyöty eikä kukaan
voinut yli syvän virran mua kantaa
elämä välissä taivaan ja maan
elämä syksyyni valonsa tuo

Ja silloin kun henkäys aamutuulen
se täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää

Elämän nälkä …”

Liki kahdessa vuodessa suru on hävinnyt. Ikävä tuskin häviää milloinkaan. Eikä sen mun mielestä tarvitsekaan hävitä. Jostain saa kuitenkin voimaa ja uutta perspektiiviä elämään. Sitä ymmärtää sen, kuinka kiitollinen saa olla niistä ihmisistä, jotka ovat vielä läsnä. Sitä on oppinut nauttimaan elämästä aistit avoinna. Arvostamaan jokaista aamua, kun pääsee ylös sängystä. Jokaista aamua, kun huomaa että on saanut nukkua yönsä ilman puhelinsoittoa sairaalasta. Jossain vaiheessa pelkäsi nukahtaa. Mitä jos. Nyt osaa jo nukkua koko yönsä putkeen. Musta tuntuu, että meihin ihmisiin on rakennettu jonkinlainen koneisto, joka tyrkkäsee meidät liikenteeseen vaikeina hetkinä. Tai sitten se on vain se suunnaton halu elää täysillä. Tämän tekstin myötä haluan rutistaa teistä jokaista, joille tämä päivä, eilinen tai huominen on vaikea. Ette ole yksin ♥

Näine välillä vähän syvällisinekin ajatuksineni. Pää pilvissä ja jalat visusti maassa. Yltiöpositiivisena ja kuitenkin sisimmissään hirmuisen herkkänä. Ikävöiden, mutta iloisesti eteenpäin porskuttaen.

SUPERSULOISTA TORSTAITA,