HEIPPAHEI YSTÄVÄT!

Toukokuun viimeisiä päiviä viedään – ja aurinkoisissa merkeissä näemmä 🙂 Täytyy sanoa, että kyllä kesä on ihmisen parasta aikaa. Aina ennen sitä kuvitteli, että kesä ei tunnu kesältä ilman hellettä ja aurinkoa. Sitä on tullut näin iän myötä vaatimattomammaksi; jo valoisat illat ja aamut saavat sen kesäisen fiiliksen aikaan. Maljakossa kukkivien angervonoksien tuoksusta puhumattakaan. Ihanan kepeä kesä, tervetuloa!

Blogin aiheet kesän ajan pysyvät yhtä keveänä kuin tähänkin asti, mutta aina välillä tulee näitä raapaisuja pintaa syvemmälle. Peruspositiivinen luonne ei tarkoita sitä, ettenkö huolehtisi ja surisi myös muiden puolesta. Viime aikoina olen miettinyt sitä, että mikä saa ihmiset eroamaan. Naiivi kun olen, niin en voi käsittää, minne se rakkaus voi kadota. Se rakkaus, joka joskus yhdisti ihmiset. Se tunneside ja yhteenkuuluvuuden tunne, miten ne voi yhtäkkiä kadota taivaan tuuliin? Toki, kokemustahan löytyy myös itseltäni asian suhteen. Kasvettiin erillemme, meillä ei ollut enää mitään yhteistä, halusin viettää kesää kerrankin sinkkuna, välimatka oli liian pitkä. Mutta näin liki kymmenen avioliittovuoden jälkeen en pystyisi kuvittelemaan tilannetta, jossa jompi kumpi meistä sanoisi toiselle ne maailman kamalimmat sanat; ollaan kasvettu erillemme. Siis tuon maailman rakkaimman ihmisen kanssa, jonka viereen laitan maate joka ilta. Ei, ei tulisi kuuloonkaan. Ihmiset muuttuu vuosien saatossa. Nivoutuu yhteen tiiviimmin. Näinhän sitä voisi kuvitella. Jos ei suhdetta hoida, niin tottavie sitä voi kasvaa erilleen. Kuvitelma, että suhde kestää kaiken ilman sen kummempaa hoitamista on aivan väärä. Meillä tehdään suhteen eteen ihan hirmuisesti töitä. Molempien osalta. Onnellinen saan siitä näiden vuosien jälkeen olla!

Olen äiti. Mutta ennen äidiksi tuloa olin jo mieheni paras ystävä, rakastettu ja avovaimo. Reissukaveri ja joskus jopa baarikaveri. Näiden asioiden ei kuuluisi kadota sieltä minnekään lastensaannin myötä. Ei sitä miestä voi yhtäkkiä jättää kuin nallia kalliolle ja alkaa vaan hengaamaan lasten kanssa. Toki, vauvat vaativat paljon ja suhde on eittämättä koetuksella. Mutta jo ennen lastensaantia hyvin hoidettu suhde kestää mun mielestä ne suvantovaiheet ja elämänmuutokset, joita lapset tuovat mukanaan. Olen tätä nykyä äiti, mutta myös vaimo. Olen nainen. Sekään seikka ei ole tässä muuttunut vuosien myötä. Naiseus. Toki unettomien öiden jälkeisinä aamuina, kun silmät tomaatilla katsoo itseään peilistä ei kovin hehkeäksi ja naiselliseksi itseään tunne 🙂 Muistan niinä pahimpina koliikkiaikoina olevani ihan rättipuhkipoikkiväsynyt. Silti suihku, hiustenlaitto ja pieni meikki sai ihmeitä aikaan. Tunsin oloni jälleen freesiksi. Saatan ajatella väärin, kun ajattelen että itsestäni huolehtiminen on niin lasten kuin minun ja miehenikin etu. Ei se mies silloin aikoinaan rakastunut siihen mörökölliin, joka viidettä päivää laahustaa yöpuvussaan, hiukset rasvaisena ja zombien katse silmissään. Mutta kun rakkaus ja tunneside on vahva, niin se mies kyllä tietää, että siellä pinnan alla on se sama ihminen. 

Justiinsa joku päivä puhuttiin miehen kanssa siitä, että jos suhde ei olisi vahva, niin tämän nykypäivän kaltainen tilanne voisi helposti ajaa ihmiset erilleen. Se vaihe elämässä, kun lapset eivät enää tarvitse sinua ihan kaikkeen tekemiseen vaan leikkivät ulkona keskenään. Hetken aikaa sitä miettii, että mitä meidän kuuluu nyt tehdä. Me ollaan ratkaistu asia niin, että köllötellään tuo aika sohvalla katsomassa telkkaria tai tehdään ruokaa. Tai vaihtoehtoisesti molemmat tekee omia juttujaan. Tehdään kyllä ihan perheenäkin hirmuisen paljon asioita yhdessä. Sekin lujittaa meidän vanhempien suhdetta, perhedynamiikan lisäksi. Mun mielestä ne suhteen kulmakivet on juurikin se, että on yhdistäviä tekijöitä, mutta myös niitä erilaisuuksia. Molemmilla on vapaus tehdä myös omia juttuja. Ja mikä tärkeintä, keskusteluyhteys toimii ja molemmilla on se palava halu pitää suhteesta huolta. Hyvin pystyn kuvittelemaan usein eroihin johtavan tilanteen: kun lapset muuttavat pois kotoa ja vanhemmat jäävät asumaan kaksistaan kotiin  pudotaan varmasti tyhjän päälle. Helposti erotaan, kun ei keksitä muutakaan. Ellei niitä yhteisiä intressejä ja sitä rakkautta ole vuosien varrella vaalittu, niin tuossa vaiheessa on niitä vaikea alkaa enää kehittelemään.

Vaimona ajattelen asian niin, että koska lapsia tulee huomioitua ihan hirmuisesti, niin kyllä mun tulee panostaa myös tuohon mun parhaaseen kaveriinkin. Aviomieheeni. Hemmottelen miestäni lähinnä tekemällä ruokaa. Tie miehen sydämeen ja sitä rataa 🙂 Mä en ole tottunut saamaan perjantaipuskia, koruja tai matkoja. Mulle riittää se, että tiedän mieheni pitävän vahvempana perheemme kasassa vaikeina aikoina. Ihan sekin jo kelpaa, että toinen hoitaa imuroinnit. Kyllä se taitaa mua aika paljon rakastaa, kun jaksaa 45 minuuttia kerran viikkoon imurin kanssa täällä suhailla 😉 Myös se vanhempien keskinen laatuaika kaksistaan on ihan hirmuisen tärkeää. Lasten ollessa pienempiä taisimme käydä joka kolmas kuukausi leffasssa tai ulkona kaksin syömässä. Nykyään ei tule kyllä juuri tehtyä tuollaisia järjestettyjä kahden keskeisiä treffejä. Mutta ehkä pitäisi ottaa taas ne agendaan… Parin viikon päästä pääsemme kaksin häihin! Sitä laatuaikaa odotankin jo innolla; hääjuhla on samassa paikassa kuin meillä aikoinaan 🙂

Miten muissa lapsiperheissä, vietättekö laatuaikaa myös sen miehen kanssa? Ja mitäs ihan perheissä ilman lapsia, käyttekö treffeillä? Hoidatteko suhdetta tietoisesti vai rullaako suhde itsestään?

KESKIVIIKKOTERKKUSIN,

PS. näin nämä aiheet vaihtelevat; alun perin olin suunnitellut tälle päivälle postausta ”mustien vaatteiden ostokiellossa”, jota varten nämä kuvatkin otin. Mutta taas tuli jotain akuutimpaa. Huomiselle on luvassa herrrrkullisen grillileivän reseptiä. Ellei taas tule jotain painavampaa sanottavaa 🙂