lauantai 01. marraskuu 2014

Suru ♥

HUOMENTA RAKKAAT LUKIJAT,

ja hyvää pyhäinpäivän aamua! Tämä postaus on yksi vaikeimmista liki viisivuotisen blogiurani aikana. Pitkään mietin, että kirjoitanko edes tätä. Sillä eihän tämä sovi oikein blogini hyväntuuliseen sisältöön. Toisaalta, ollaanhan täällä riipaistu pintaa syvemmältä ennenkin, joten antaa mennä. Ehkä myös itse saan tämän kirjoittamisesta helpotusta. Muistoja ainakin matkan varrelle. Näihin on hyvä palata vuosien kuluttua; aikoina, jolloin surukin on saanut taas uuden muodon. Sain tuossa keväällä eräältä lukijalta sähköpostitse pyynnön käsitellä täällä blogin puolella surua. Sitä, miten itse olen kokenut surussa elämisen ja selviämisen. Sitä, mistä ammentaa vaikeina aikoina toivoa ja iloa. Keväällä en olisi ollut valmis vielä kirjoittamaan surustani blogissa, sillä suru on jotenkin niin henkilökohtainen juttu. Se on toisaalta myös meille suomalaisille ehkä jollain tavalla tabukin. Mikä se ei mielestäni saisi olla. Surussa ei ole mitään hävettävää eikä sitä tarvitse peitellä. Sen takia päätin, että jaan nämä tuntemukseni kanssanne ja jos tästä kirjoituksestani on edes jollekin teistä lukijoista hyötyä niin olen onnistunut tehtävässäni. Jos pystyn antamaan lohtua tällä hetkellä surevalle, niin mielelläni sen teen. Näin pyhäinpäivänä kuitenkin tulee muisteltua niitä, jotka eivät ole enää täällä läsnä. Ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta siirtyneet muualle. Olkoon se taivaaseen tai minne itse kukin uskoo.

”Surua kyynelin kastella täytyy
Jotta se puhkeais kukkaan
Helli ja hoivaa varoen vaali
Ettei se menisi hukkaan

Pois älä oveltas käännytä koskaan
Suru jos koputtaa milloin
Pyydä se sisälle syötä ja juota
Tarjoa yösija silloin”

PP2

Teille uudemmille lukijoille vinkkaisin lukemaan tämän viime joulun alla kirjoittamani postauksen, jotta tiedätte taustat suruuni. Suru on erittäin subjektiivista ja voin vain puhua omasta puolestani. Surusta, joka liittyy isäni äkilliseen kuolemaan viime joulun alla aivan liian nuorena. Äkillinen tapahtuma, mutta silti niin odotettavissa. Paljon oli merkkejä, jotka näin jälkeenpäin ennustivat tuota surullista yötä. Välillä sitä on tullut mietittyä, että aavistiko iskä tapahtuman ennalta? Koska miksi hän muuten olisi päivän varoitusajalla raahannut meidät maalle ja saanut kiireisen metsänhoitoyhdistyksen miehen näyttämään meille kädestä pitäen metsän rajat? Olisihan meillä ollut aikaa tähän vaikka kuinka. Vai olisiko? Ei olisi. Monta muutakin tapahtumaa näin jälkikäteen viime syksyltä saa ihan uuden merkityksen. Ikään kuin ne olisi tapahtunut just in time.

Alkuunhan suru lamautti aivan täysin, mutta lasten takia oli pakko pyörittää arkea. Laittaa joulu ja tehdä siitä iloinen juhla. Suuren surun keskellä oli kuitenkin myös helpotus isän puolesta; enää ei ollut kipuja. Suru lamautti siinä määrin, että itselläni ei ole juurikaan mielikuvia siitä, mitä viime jouluna tai uudenvuodenaattona on tapahtunut. Sen vain muistan, että joka ikinen päivä itkukohtauksia tuli vähemmän ja lopulta huomasin, että osasin sittenkin nauraa ja vitsailla. Se oli kuulkaas ihana tunne. Ennen hautajaisia suru imaisi taas hetkeksi mukaansa. Hautajaisten jälkeen suru muutti jälleen muotoaan; jotain lopullista oli tapahtunut, mutta toisaalta tajusi, että joku aikakausi oli saatu päätökseen. Vallitsi ikään kuin rauha. Tuntui, että paranemisprosessi alkaa. Mietinkin itsekseni, että mistä mä yritin parantua. Enhän ollut sairas. Ehkä se oli alku jollekin uudelle. Näen, että lähestyvä kevät antoi voimaa suruprosessille. Tiesi, että oltiin menossa valoa kohden. Se helpotti.

”Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan multaan
Näät sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäs kuin aavistatkaan”

PP3

Vielä maaliskuun alussa Thaimaan reissulla tunsin, että olin aika ajoin poissaoleva. Mieli vaelsi jossain muualla eikä iloinnut lomasta ihan niin täysillä kuin ennen. En ollut oma itseni. Tai ehkä olinkin, mutta suru oli vain jättänyt jälkensä minuun. Muuttanut minua. Eikä siinäkään mitään väärää ole. Uskon, että jokainen elämässä tapahtuva suurempi mullistus muuttaa meitä kaikkia. Hullunkurista olisi, jos näin ei tapahtuisi. Jossain vaiheessa muistan tunteneeni tietynlaista vihaa. Miksi? Ketä mä olisin voinut vihata? Mutta tärkeänä pidän sitä, että kertaakaan en ole tuntenut katkeruutta. Ketään ei voi osoittaa syyttävällä sormella. Kukaan ei olisi voinut tapahtumaa estää.

Uskon, että merkittävin asia mun surutyössäni on ollut se, että olen ollut äärimmäisen kiitollinen. Olen oppinut arvostamaan sitä, että saimme pitää iskän luonamme näinkin pitkään. Asiat olisivat voineet olla huonomminkin. Koen olleeni etuoikeutettu. Suru on tässä vuoden saatossa muuttunut vihamiehestä ihan kaveriksi. Ystäviä me ei ihan vielä olla, mutta matkalla sinne hyvää vauhtia. Suru kaverina on tosin aika vaativa; olen oppinut, että sille pitää antaa ihan hirmuisen paljon aikaa. Välillä se vie mua kuin litran mittaa. Häviän sille usein. Mutta hei, sekään ei ole pahasta. Kun on surullinen, niin pitää uskaltaa surra. Itkeä kun itkettää. Itkun jälkeen on aina helpompi olla.

”Se mitä kunniavieraasi kertoo
Kätke se sydämees tarkoin
Ei niitä oppeja kirjoista löydä
Ei ostaa voi miljoonin markoin

Itkuja varten on ihmisen silmät
Vierikää kyyneleet
Tuleehan tuolta se toinen päivä
Kun on kepeät askeleet”

PP1Kiitollisuuden lisäksi kantava voima on ollut se, että olen sisäistänyt ajatuksen siitä, että elämä jatkuu. Monessakin eri merkityksessä. Meillä se jatkui ihan konkreettisestikin tuon pikkuhurmurin, veljen pojan, synnyttyä maaliskuussa. Ensimmäinen poika tähän meidän lähisukuun toi (ja tuo) meille kaikille ihan äärettömän paljon uskoa siihen, että elämä jatkuu. Elämän on jatkuttava. Henkisellä tasollakin. Helppo olisi ollut jäädä suremaan, rypemään vihassa ja katkeruudessa. Säälimään itseäni, äitiäni ja veljeäni. Voi iskä, minkä teit kun meidät näin jätit. Mutta ei. Se olisi ollut vihoviimeinen niitti surutyössä. Se olisi ollut merkki luovuttamisesta.

Välillä, kun suru yrittää vetää kädestä mukaansa sinne syvempiin syövereihin, niin kiskaisen rohkeasti käteni pois. Elämä on tässä ja nyt ja siitä nautitaan sellaisena kuin se on. Toki saa ja pitääkin muistella. Ja niin me teemmekin usein. Onneksi olemme koko perhe tässä sadan metrin päässä toisistamme. Uskon, että tämä perheen vahvuus on se, mikä pitää paletin kasassa. Lapsenlapset, jotka juoksevat mummulaan kahdesta eri orapihlaja-aidan aukosta piristyttämään mummua päivittäin. Ei sillä, että mummu sen kummempaa piristystä kaipaisi. Äitikin on selvinnyt loistavasti. Tai niin loistavasti kuin vain tässä tilanteessa voi. Vaikka olen maailman pahin haihattelija ja pilvilinnojen rakentelija, niin olen huomannut, että tässä surun keskellä siellä jossain sopukoissa on herännyt se pieni realisti. Sen saman realistin huomaan asuvan myös veljessäni ja äidissäni. Realisti, joka sanoo, että näin kävi. Elämä jatkuu. Onko se sitten idealisti vai mikä se realistin vastakohta, joka aina välillä vähän haraa tätä vastaan. Ei ole kuitenkaan vielä koskaan päässyt niskan päälle. Enkä usko, että pääseekään.

PP4

Ihan konkreettisella tasolla itseäni surutyössä keväällä auttoi liikunta. Hikiset juoksulenkit. Tuntui, että hikoilun myötä poistui se tietynlainen ahdistus, joka välillä surun keskellä oli. Mikäli ei olisi poistunut, niin hetkeäkään en olisi empinyt etsiä apua. Ammattiauttajaankaan turvautuminen suuressa surussa ei ole kiellettyä. Mutta jostain syystä sitäkin pidetään tabuna. Ennen kuin turvaudutte ammattiauttajaan, niin yrittäkää kuitenkin tuota liikuntaa. Itselläni se ei  alkuun onnistunut lainkaan. En vain kyennyt lähtemään juoksulenkille omien ajatusteni kanssa. Jossain vaiheessa päätin, että nyt mennään ja se helpotti.

Tällä hetkellä en tunne kokevani enää niinkään surun tunteita. Suru on muuttunut ikäväksi. Suunnattomaksi sellaiseksi, jonka kanssa kyllä oppii elämään. Luulen, että olen saanut surulta paljon. Se on muuttanut minua ihmisenä ja käsityksiäni maailmanmenosta. Ainoastaan positiiviseen suuntaan. Voi, kun olisi suurimman surun keskellä tajunnut, että vielä tulee parempia päiviä. Teille, jotka olette ihan viime aikoina kohdanneet suuren surun haluan lähettää paljon lohdutusta, voimia, virtuaalisen halauksen ja kertoa, että aika auttaa. Vielä tulee päivä, kun huomaatte hymyilevänne surun läpi. Ja teille, jotka pelkäätte tulevaa surun kohtaamista, että ”mitäs sitten kun…”. Siitä surusta selviää. Siihen ei voi mitenkään mielestäni varautua. Suru pyyhkäisee yli ja siinä yrittää pitää pään pinnalla. Ei räpiköidä vastavirtaan vaan sinne suuntaan, mihin suru vie. Suru on juurikin sitä, mitä tuossa Jenni Vartiaisen biisissä lauletaan; kunniavieras.

Näine aatoksin pyhäinpäivään. Huh, aika syvällä käytiin, mutta ainakin mä sain tästä postauksesta paljon. Erittäin paljon. Toivottavasti tekin! Nyt kun kirjoitan näitä loppusanoja niin hymyilen. Enpä olisi uskonut tuossa puolivälissä tekstiä niin käyvän. Hyvä, kun näin edes kirjoittaa, kun silmät katselivat sumuverhon läpi tietsikan ruutua :)

Kiitos, kun olette olemassa ♥

Hei, muistakaahan tänään muistella niitä rakkaita, jotka eivät ole enää läsnä!

RAKKAIN PYHÄINPÄIVÄTERKUIN,

alle


61 Responses to “Suru ♥”

  1. Anu sanoo:

    <3<3
    Oikeastaan mulla ei ole sanoja tähän,mutta tunne,että haluaisin jotain sanoa tai oikeastaan halata sua<3
    Monesti olen vuoden aikana miettinyt miten jaksat surusi kanssa vaikka se ei täällä blogissa näykään.
    Sun positiivinen asenne on varmasti auttanut jaksamaan.
    Mulla menee kylmät väreet,kun luen noita kunniavieraan sanoja..mun tuttavapiiristä kuoli tänä vuonna nuori ihminen,useamman lapsen äiti ja kuuntelin paljon tuota kappaletta silloin..tänään käyn viemässä kynttilän myös hänelle.
    Rauhallista pyhäinpäivää<3

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos Anu ♥
      Hyvinhän täällä jaksellaan, pääosin ainakin. Onneksi on tämä positiivinen elämänluonne lahjana :)

      Ihanaa alkanutta viikkoa!

  2. Voi kuinka kaunis kirjoitus. Täynnä lämpöä ja lohtua, valoakin. Kaikessa surussaan.

    Ajoittain, kun nopeasti käy mielessä omista vanhemmista joskus luopuminen, en meinaa saada henkeä ja tuska valtaa minut. Sitä asiaa on kuitenkin aivan turha ajatella, mutta joskus se vain tulee mieleen. Usein silloin, kun ajelen Tampereelta kotiinpäin, kun olen käynyt heidän luonaan. Iäkkäitä eivät vielä ole, mutta luonnollista kait se on, että näitäkin asioita tulee mieleen.

    Olet käynyt läpi tuota tuskaista ja valtavaa surua, lohduttavaa kuulla, että siitä kyllä nousee pintaan päin.

    Lämmin halaus <3

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos Reetta ♥

      Sehän se just onkin, että tuossa viitisen vuotta sitten aloin miettimään samoja juttuja…sydän meinas pakahtua. Ja ajattelin etukäteen, etten ikinä tule selviämään tuosta surusta, mutta näin jälkikäteen sanottuna; yllättävän helposti selvisi. Vaikka ajattelin tämän surullisen tapahtuman tapahtuvan vasta hamassa tulevaisuudessa…ehkä 20 vuoden päästä.

      Iloista alkanutta viikkoa! :)

  3. <3 <3 <3
    Silmät kyynelissä virtuaalihalaan sua <3.

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos kaunis Satu ♥

      Ja terkkuja sinne hurmuripojalle :) Mä olenkin monesti vinkannut veljen vaimolle, että käy lukemassa sun blogia, kun teillä on melkein samanikäiset nuo nasselit. Ja molemmat nukkuu yönsä kehnonlaisesti :)

      Iloista viikkoa sinne!

  4. AnuElina sanoo:

    Hieno kirjoitus surusta, kiitos!
    Tippa tuli silmään täälläkin tekstiä lukiessa ja omia muistoja läpikäydessä. Sytytin juuri kaksi kynttilää, toisen isälle, josta jouduin luopumaan viime maaliskuussa, toisen äidille, jonka poismenosta on jo yhdeksän vuotta. Enpä olisi pahimmissa painajaisissanikaan uskonut, että joudun alle nelikymppisenä hautaamaan molemmat vanhempani. Molemmat lähtivät liian nuorina sairauden nujertamina. Surusta on päästy yli, iso ikävä on jäänyt jäljelle. Onneksi oma positiivinen elämänasenne auttaa jatkamaan, elämä on tässä ja nyt.

    Voimia sinulle ja muillekin läheisiään menettäneille. Sytytetään kynttilät heidän muistolleen.

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos sinulle AnuElina ♥

      Ja hei, oikein paljon jaksamisia sinne; sitä ei todellakaan ikinä ole varautunut siihen, että joutuu hautaamaan vanhempansa, saatikka sitten molemmat, näin ”nuorena”.

      Positiivinen elämän asenne on lahja, nautitaan siitä :)

      Ihanaa alkanutta viikkoa!

  5. johanna sanoo:

    Täällä silmät luki sumuverhon läpi tekstiäsi. Kaunis, niin kaunis kirjoitus <3 vaikka tekstisi käsittelikin surua, sain myös hienon muistutuksen siitä, että täytyy muistaa olla erittäin kiitollisia niistä ihmisistä, jotka ovat vierellämme vielä kulkemassa. Toivottavasti hyvinkin pitkään! Kiitos Sinulle. Hyvää pyhäinpäivää!

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos Johanna ♥

      Sehän se just onkin, että välillä ruuhkavuosien keskellä unohtaa sen, kuinka ihania ihmisiä ympärillä on. Ollaan kiitollisia ja onnellisia heistä :)

      Oikein iloista alkanutta viikkoa!

  6. moonangel sanoo:

    Kaunis kirjoitus. Kiitos että avasit ajatuksesi meille.

  7. Tanjak sanoo:

    <3 halaus <3

  8. Marja sanoo:

    Tässä kun on läpikäynyt pelkoa läheisen menettämisestä koko syksyn, osaan samaistua tuntemuksiisi. Ja olla äärimmäisen kiitollinen siitä, että äiti pääsi nyt pyhäinpäiväksi käymään kotona sairaalasta. Vielä kun jostain saisin minäkin edes osan tuota sinun positiivisuuttasi niin ehkä mäkin uskoisin selviäväni tuossa tilanteessa sitten kun sen aika on…

    Täällä valmistaudutaan lähtemään mummivaarilaan kahville ja samalla poiketaan myös Kalevankankaalla isovanhempieni haudalla ♥

    Tuo Jennin kappale on kyllä yksi upeimmista mitä tiedän, jotenkin niin koskettava, surullinen mutta kuitenkin lohdullinen?

    Lämmin halaus ystäväni! Ihanaa että olen saanut tutustua sinuun – ja ne glögit juodaan ehdottomasti, mahdollisimman pian!

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos Marja ♥

      Ja totta, sinulla on ollut niin raskas syksy :( Se, kun toinen vanhempi sairastelee niin on ihan mielettömän uuvuttavaa. Lähinnä se epätieto siitä, että koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu.

      Mä lähetän täältä sulle taas näitä positiivisuussäteitä sinne Tampereen toiseen päähän :D On muuten pimiää!

      Haleja sinne ja glögitellään asap ♥

  9. Anne sanoo:

    Ihanainen, voi hyvin ❤️
    Kiitos

  10. Minna sanoo:

    Kaunis kirjoitus <3
    Kaunista pyhäinpäivää ja halaus sinulle Maria <3

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos Minna ♥
      Välillä tulee mietittyä kaiken tämän pintaliitoisen asian lisäksi syvempiäkin juttuja :)

      Iloista alkanutta viikkoa!

  11. Riitta sanoo:

    Voi <3! Kaunista, surullista, mutta toiveikasta! Niinkuin Samulin laulu oli eilen illalla:)
    Minulla on kestänyt surun työstäminen kohta kolme vuotta. Vaari( mieheni isä) kuoli yllättäen lonkkaleikkauksen jälkeen. Näin ei pitänyt käydä, mutta niin vaan kävi:( Minulle kuolemasta on jäänyt ehkä ahdistus sen takia, että tiedän sairaanhoitaja, että kuolema olisi voitu välttää oikealaisella hoidolla. Syytän itseäni siitä, että en osannut silloin vaatia Vaarille parempaa hoitoa, en ollut itse ihan skarppina silloin, vasta tapahtuneen rannemurtumani takia. Oli miten oli, Vaaria ei enää ole ja se asia on vasn pitänyt hyväksyä. Näin syksyllä asia tulee aina mieleen selvemmin ja ikävä puskee sisimpään.
    Toivon ja tiedän sen, että ikävä tulee helpottamaan myös teillä. On vaikeita jaksoja (juhlapyhät jne), mutta läheisten tuki ja läsnäolo helpottaa ja antaa voimaa päästä ilävän ja tuskan yli.
    Kiitos kirjoituksestasi ihana <3! Tämä antoi varmasti monelle surun kokeneelle tsemppiä ja ajatuksia:)
    Ihanaista viikonloppua teille ja toivottavasti perhe voi jo paremmin! Terkuin Riitta

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos Riitta ♥

      Huh, Samulin esitys oli taas selkäpiitä karmiva…siis hyvässä mielessä :)

      Voi höh, kurja kohtalo teidän vaarilla. Meillähän tapahtui iskällä vähän sama juttu; periaattessa hoitovirhe, sillä dialyysihoitaja oli asentanut letkut väärin. Sai koneesta jonkun muun verta elimistöönsä ja tuosta verenmyrkytyksen, joka vei mennessään :(

      Toivottavasti kirjoitukseni auttoi muitakin yhtä paljon kuin itseäni :)

      Ihanaista alkanutta viikkoa :)

  12. Marika sanoo:

    Kiitos, että kirjoitit arasta aiheesta. Isäsi varmasti oli sinulle läheinen ja rakas. Aihe koskettaa itseäni syvältä sillä menetin oman veljeni yllättäin kuusi vuotta sitten, joten ymmärrän ne tunteet ja sen surutyön jonka olet käynyt läpi. Ja todella voin yhtyä tuohon ajatukseen, että aika auttaa. Vuosi vuodelta helpottaa, mutta edelleen tulee niitä päiviä kun suru tahtoo ottaa vallan. Oma ahdistukseni ehti johtaa pysyviin hermostollisiin ongelmiin joiden kanssa kampppailen lähes päivittäin ja nykyään saan pidettyä ne juoksulenkeillä kurissa, eli liikunta todella auttaa. Siksi täydestä sydämestäni toivon että jokainen joka käy raskasta surutyötä läpi, muistaisi huolehtia itsestään vaikka se kuinka tuntuisi toissijaiselta siinä tilanteessa. Tämä Jennin kappale on lohduttanut kovasti minuakin. Voimia sinulle ja perheellesi.

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos Marika ♥

      Voih, otan osaa veljesi takia. Ihan hirmuinen menetys sinullakin takana :( Toivottavasti muutkin ymmärtäisivät tuon liikunnan merkityksen. Sitä kun ei voi tarpeeksi korostaa. Surussa tosiaan helposti jättää kaiken urheilun, syömisen ja nukkumisen. Kun ei vaan pysty…

      Voimia sinulle ja iloa pimeän marraskuun keskelle :)

  13. Päivi T sanoo:

    Ihanasti kirjoitettu <3, juuri minun ajatuksin. Itse lyhykäisyydessään sanon aina että että "suru häipyy mutta ikävä jää ainiaaksi". Hyvää pyhäinpäivää koko perheelle <3

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos Päivi ♥
      Näinhän se on, suru häipyy, mutta ikävä ei milloinkaan.

      Iloista alkanutta viikkoa :)

  14. Pirjo sanoo:

    Halaus ja kiitos kauniista kirjoituksestasi!

  15. Saffy sanoo:

    Kiitos kauniista kirjoituksesta. <3

  16. ❤︎❤︎❤︎
    Halauksia!

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos ihana Emilia ♥

      Ja hei, valoa sinne synkän maanantain keskelle :) (miten voi ollakaan noin pimeetä? Aurinko on tainnut eksyä radaltaan ;)

  17. MarjoH sanoo:

    <3. Isäni kuolemasta on lähes 2.5 vuotta. En oikein tiedä, olenko ehtinyt oikeastaan suremaan. Meilläkin kävi niin, että muutama kuukausi isän kuoleman jälkeen perheeseemme syntyi poika -lähisuvun eka poikalapsi. Tuo poika on tuonut iloa ja valoa sekä muuta ajateltavaa. Ehkä minäkin tunnen enemmän ikävää kuin surua. Ikävä iskee aina välillä. Tänä syksynä se on iskenyt Vesa-Matti Loiria katsellessa ja viimeksi tänään, kun kävimme miehen kanssa katsomassa Mielensäpahoittajan. Jotenkin se vaan kosketti syvältä ja palasia omasta elämästä vilisi silmissä. Näin voimakkaasti en ole kyllä aiemmin reagoinut, mutta kai tämä Pyhäinpäivä toi omat mausteensa. Pointtini on joka tapauksessa se, että suuresta surusta pääsee eteenpäin. Tulivat nämä tilanteet sitten äkillisesti tai ei, suru ottaa oman aikansa.

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos Marjo ♥
      Voi, teillä oli ihan sama juttu kuin veljeni perheellä, suru jäi sen ilon jalkoihin, joka vastasyntynyt toi tullessaan ja hyvä niin :) Välillä tulee niitä flashbackejä ja ihan samoin mulle tuon Vesa-Matti Loirin yhteydessä. Mutta suru ei ota enää valtaa niin kovin.

      Ihania marraskuun päiviä sinne :)

  18. NJ sanoo:

    Kauniisti kirjoitettu. Surusta puhuminen ja kirjoittaminen auttaa ainakin minua, koska silloin asian joutuu jäsentelemään myös itselleen aina uudelleen ja uudelleen. Ensimmäiset kerrat ovat todella työläitä, kun itku tulee aivan väkisin. Kuvaamasi vihantunteet ovat aivan normaaleja, ne ovat osa asian läpikäymisprosessia. Ne kuuluvat siihen. Kannattaa lukea spr:n lista tavallisia reaktioita / olet kokenut jotakin järkyttävää. On hyvä tietää, että millaiset tunteet kuuluvat asiaan. Voimia ja hyvää pyhää!

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos NJ ♥
      Tuo kirjoittaminen todella auttaa, itselleni se on helpompaa kuin puhuminen. Vaikka yleensä on toisin päin :)

      Jei, kiitos vinkistä, voisin käydä lukemassa tuolla SPR:llä.

      Iloista alkanutta viikkoa!

  19. ”Suru auttaa hyväksymään menetykset. Se sopeuttaa elämän väistämättömiin muutoksiin ja avaa ovet uuteen. Surutyössä oma keho on tärkeä. Se kertoo huolenpidon tarpeesta ja on myös suoranainen surutyön väline.”

    Suru on keino suojata mieltämme. Suruun auttaa aika. Surusta selviää.
    Itse olen menettänyt kymmeniä läheisiä ihmisiä tämän 32-vuoden ikäni aikana.
    Rakas mummini menehtyi 65-vuotiaana vuonna 2009. Muutamaa vuotta aiemmin menetin yhden vuoden aikana mummoni, vaarini ja tätini. Sekä rakkaan perheenjäseneni, äitini puolison. Samana vuonna menetimme Miksun puolelta hänen mummon. Hautajaisia oli joka kuukausi.
    Siitä seuraavana vuonna lähti tuonpuoleiseen viisi tuttuamme (kavereita lähinnä). Ja vuosi sitten Miksun vaari kuoli.

    Jossain vaiheessa sitä alkoi pelkäämään puheluita. Onko joku kuollut? Se oli ensimmäisenä mielessä.
    Sitten tuli turtumus. Viha. Ja lopulta hyväksyminen sekä ikävä. Ja ainoa mikä itselläni kaikkeen auttoi oli aika.

    Jotenkin kaikki koettelemukset ovat vahvistaneet vain luonnetta. Ihan mitkään pikkuhommat ei enää tunnu niin pahoilta.
    Osaa myös nauttia erilailla hetkistä, niistä arjen typeristä pyykkikasoista ja teinin kiukuttelusta.

    Jokainen me tänne synnytään ja jokainen me täältä lähdetään. Tärkeintä on se, että osataan elää niin ettei tarvitse katua mitään lähdön hetkellä.

    Todella hyvä postaus Maria! Kiitos ja sä selviät surusta. Sulla ei ole muuta vaihtoehtoa. <3

    Kannattaa lukea täältä lisää surusta, jos aihe kiinnostaa:

    http://www.introspekt.fi/artikkelit/suru-oma-keho-surutyon-valineena/

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos kaunis ihana ♥

      Meillä oli kanssa tuossa pari vuotta, kun meni molemmilta mummut (yksi mummu jäi ja elää edelleen) ja minulta myös papat. Tuntui, että oli hautajaisia enemmän kuin laki sallii. Sydän ei oikein kestänyt.

      Aika todella auttaa ja se, että kaikki me täältä joskus lähdetään. Niin kuin isäkin sanoi, että päivääkään ei kadu elettyä elämää. Eli täysillä ja nautti jokaisesta maailmankolkasta reissatessaan. Siihen kuin itsekin pystyisi.

      Ihanaa alkanutta viikkoa ja kiitos tuosta linkistä :)

  20. Minna sanoo:

    Kaunis kiitos, näin pyhäinpäivän jälkeisenä aamuna kirjoituksesi kyllä pysäytti miettimään kuinka sitä surua itse käsittelee ja ennen kaikkea käsitteleekö lainkaan,helpoin tapa on työntää se johonkin todella syvälle…

    Kenen runo sinulla oli tekstissä, sekin oli hyvin kaunis!

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos Minna ♥
      Tuo on Jenni Vartiaisen kappale Kunniavieras!

      Sehän se on, että helppoa olisi unohtaa ja tunkea suru jonnekin taka-alalle. Mutta uskon, että jossain vaiheessa se suru tulisi sieltä esiin suurempien komplikaatioden kera.

      Iloista alkanutta viikkoa sinne :)

      • Minna sanoo:

        No aivan, tuntui tutulta mutta en silti osannut yhdistää tuota runoa :)
        Kiitos samoin, mukavaa viikkoa sinulle!

  21. Tanja sanoo:

    Kiitos koskettavista ja lohduttavista ajatuksistasi. Olet kyllä valovoimainen persoona. Jaksele taas.

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos Tanja ♥

      Välillä se valovoimaisuus on kyllä vähemmän hehkuvana, mutta pyrin positiivisuuteen :)

      Iloista alkanutta viikkoa!

  22. Voih, miten äärettömän kaunis postaus<3 Laittoi ajattelemaan.

    Blogissani on sinulle kesäinen haaste: http://valkoinensoihtu.blogspot.fi/2014/11/seitseman-miinus-yksi-kesakuvaa.html

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos Viivi ♥

      Ja hei kiitos haastesta, tulen sen sieltä nappaamaan :) Olikin muuten mukava nähdä Helsingissä!

      Iloista alkanutta viikkoa!

  23. Jonna sanoo:

    Kiitos kun jaot noin ison osan itsestäsi…Lohduttavia sanoja muille sureville. Kaikkea hyvää teidän perheen tämän vuoden Joulun odotukseen!!!

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos Jonna ♥
      Välillä on hyvä antaa itsestään vähän enemmän. Muutenhan tämä bloggaamiseni on suht’ pintaliitoista :)

      Ihanaa joulun odotusta sinnekin!

  24. Mahtava postaus, niin henkilökohtainen, ja nostan hattua sun asenteelle. Olin eilen ystäväni kanssa erään yhteisen tuttavamme muistokonsertissa. Eihän sieltä kuivin silmin selvitty, mutta jotenkin minusta oli myös lohdullista kuulla tämän tuttavamme lasten upeaa musisointia ja hänen säveltämäänsä musiikkia. Tämä ihminen, jota ei enää ole, jatkaa elämäänsä omissa lapsissaan ja tavallaan myös niissä asioissa, joita on saanut aikaiseksi slämässään.
    Lämmin halaus Maria!<3

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos Taina ♥

      Samaa mieltä, asenne ratkaisee kyllä surutyössäkin niin paljon. Voih, kuulostaa ihanalle ja samalla niin riistävän surulliselta tuo konsertti!

      Ihanaa alkanutta viikkoa :)

  25. Val sanoo:

    Beautifully written. Sending you lots of love and hugs my sweet friend. You are not alone in this journey <3

    • Maria Maria sanoo:

      Thank you sweetie ♥

      I feel you – you feel me. The same experiences we have, make this journey so much easier :)

      See you in Thursday! :)

  26. Sonja sanoo:

    Hei Maria,
    Pitkästä aikaa…
    Voih, osaat niin ihanasti kirjoittaa surusta, Jenni Vartiainen laulussaan kiteyttää surun, tykkään kappaleesta todella paljon ja jäänyt miettimään sanoja ja mitä suru on.
    Itse olen menettänyt isäni 5-vuotta sitten.
    Äitini sairastui vuosi sitten vakavasti ja suru on edelleen läsnä elämässäni.
    Omasta itsestä huolehtiminen on tärkeää jotta jaksaa arkea ja sen olen kantapään kautta oppinut.
    Hyvää jaksamista koko perheelle <3
    Sonja

    • Maria Maria sanoo:

      Hei Sonja ja kiitos ♥

      Voih, oikein paljon voimia sinne. Sairaus ja suru on välillä liian raskas kantaa. Totta tosiaan, kun pitää huolta itsestään, niin surun ja huolenkin kestää paremmin.

      Jaksamista ja voimia Sonja sinnekin ♥

  27. Katja sanoo:

    Hei!

    Ei pystyny kuivin silmin lukemaan kirjoitustasi.
    Oman isäni hautajaiset olivat muutama viikko sitten. Jotenkin sitä ei vielä pysty kunnolla käsittämään, että toista ei enää ole. Elämä jatkuu, mutta silti… Lastenkin suusta vielä kuulee lähdetään mummille ja papalle.
    Vakava sairaus oli hänellä myös ja tavallaan tapahtui hoitovirhe jo hoidon alussa.
    Minkä takia yksi johti toiseen ja lopulta ei voitu leikata enää ollenkaan.
    Kuitenkin kuntoutuksista yms.puhuttiin. Onneksi isä kuitenkin sai kesän olla kotona ja pari viikkoa oli sairaalassa, kunnes voimat loppuivat.

    Halauksin, Katja

    • Maria Maria sanoo:

      Hei Katja ja otan osaa ♥

      Muistan tuon ajan; sitä on jotenkin epätodellinen olo. Aamulla kun heräsi, muisti ensimmäisenä, että iskää ei enää ole.Se ahdisti :(

      Meillä myös mennään edelleen mummulle ja vaarille tuohon tien toiselle puolelle…

      Voih, nuo hoitovirheet kun pystyisi välttämään!

      Oikein paljon voimia ja haleja sinne ♥

  28. Kiitos kauniista kirjoituksestasi. Ja minusta oli erityisen hienoa se, että julkaisit sen juuri nyt pyhäinpäivän aikaan – liian usein tänä päivänä tuo päivä jää halloweenin jalkoihin. Kyllä suru jättää jälkensä – tiedän ihan oikeasti heitäkin, joilta se on yhdessä yössä harmaannuttanut hiukset. Ja jos uskaltaa surra, alkaa jossain vaiheessa tuntea tuota sinunkin mainitsemaasi kiitollisuutta. Olen itse menettänyt tähän ikään ehtineenä useammankin läheisen, heistä läheisimmät kuitenkin sisareni ja isäni – ja molempien kohdalla huoli muista oli niin suuri, että en ehtinyt itse surra ajallaan. Kyllähän suru sitten myöhemmin ulos tuli, mutta jälkensä surun panttaaminen jätti. Kun on läheisiään menettänyt, osaa olla kiitollinen heistä, joita on jäljellä. Itse iloitsen erityisesti siitä, että vielä olemme saaneet pitää äitini ja appivanhempani täällä – ja siksipä meillä joka juhlapyhien – ja välillä muulloinkin – aikaan kokoontuu koko lähisuku veljeäni ja kälyäni myöten. Aika, jonka vietämme läheistemme kanssa, on tässä elämässä kuitenkin kaikkein tärkeintä.
    Oman isäni poismenosta on jo yli 20 vuotta, mutta edelleen ajattelen monesti esimerkiksi sitä, miten isäni iloitsisi lastenlastensa puolesta – tyttäreni hän ehti nähdä mutta poikaani ei. Ja edelleen tulee itku, kun katson videota viimeiseltä vierailultamme vanhempieni kotona ja sillä videolla isäni kohottaa maljan ja lausuu: tämä on sitä elämän eliksiiriä. Niitä maljoja läheisten kanssa on syytä kohotella aina kun pieninkin syy löytyy – ja välillä ilman syytäkin.
    Voimia sinulle suruusi – se tulee vielä monta kertaa ja yllättäenkin, mutta välillä jopa hymyn kanssa, kun muistoihin palaavat yhteiset hauskatkin hetket♥

    • Maria Maria sanoo:

      Kiitos sinulle ♥

      Itse en Halloweenista juurikaan välitä – vaan pyhäinpäivä on enemmänkin ns.juhlapyhä, jolla on syvempi merkitys kuin vain kurpitsat ja oranssit koristeet.

      Sehän se onkin; kun uskaltaa surra, niin suru helpottaa ajan kanssa ja tuntee sen kiitollisuuden. Suru ei mielestäni lähde kuin suremalla. Jos sen siirtää taka-alalle, niin siitä ei pääse ikinä eroon.

      Ihanaa, että sinulla on tuollainen video tallennettuna, se on kallisarvoinen ♥

      Mukavaa marraskuista viikkoa! :)

  29. Niina sanoo:

    Sydämiä täältäkin. ♡ Luin tekstisi huolella. Se oli surullinen, mutta samalla rohkaiseva. Pyhäinmiesten päivänän tuli mietittyä näitä asoita. Mietittyä niitä läheisiä, jotka ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen (Mikä se sitten ikinä onkaan.. ).

    Olen siinä mielessä onnekas, että olen saanut pitää vielä kaikki läheiseni. Olin alle 2 kun isoisäni äiti kuoli ja noin 5-vuotias kun olimme isoäidin äidin hautajaisissa. Minulla ei ole mitään muistikuvaa kummastakaan, joten surra en heitä osaa. Tunnen olevani onnekas, kun olen saanut pitää kaikki isovanhenpani näinkin pitkään ja toivottavasti vielä monen vuoden ajan. Samalla kuitenkin pelkään sitä hetkeä, kun joku lähtee. Se on jotain, mitä en ole vielä kokenut. En tiedä miltä se tuntuu. Ja voi kuinka rakkaita he ovatkaan..

    Luin juuri äsken kirjoituksesi ja se sai minit miettimään näitö asioita jälleen. Toivon, että osaan olla yhtä rohkea surun kanssa kun sinä. Sitten kun sen aika on. Kiitos kun julkaisit tämän postauksen. Mukavaa alkavaa viikoa Maria. :) ♡

  30. […] tuo lohtua ja toivoa teille, ketkä sitä näin pyhäinpäivänä kaipaatte. Postaus löytyy täältä. Kokolailla allekirjoitan kaiken vieläkin. Surua on toki mahtunut vuosiin enemmän kuin laki […]

Kommentoi